Suvun Historia

Av denna finns en rättad version som rättades i samband med att jag översatte Eeros släkthistoria.

Denna version kan anses som grund, men inte synas på hemsidan

Seuraavat tekstit perustuvat Eero Sovelius-Sovion tutkimuksiin ja hänen kirjoittamaansa sukukirjaan.

Hakemisto:

• Sovio- nimen ja suvun alkuperä
• Soveliusten kiinteistöjä Raahessa
• Soveliuksia opiskelijoina, kulttuurin harrastajina ja luottamustehtävissä
• Soveliusten tervakauppaa 1700-luvul
• Soveliusten kauppaliikkeet
• Soveliusten laivanvarustusta 1700-luvulla
• Soveliusten laivanvarustusta 1800-luvulla
• Soveliusten laivojen nimet
• Soveliusten teollisuusyrityksiä

Sovio- nimen ja suvun alkuperä

Raahen kaupunginkirjuri käytti pormestarin ja etenkin vierasperäisten, tärkeimpien porvareiden sukunimiä johdonmukaisesti alusta alkaen. Yleinen käytäntö oli käyttää henkilöiden isännimiä, esim. Matti Laurinpoika. Jostakin syystä kirjuri käytti sukunimeä myös muutamista suomalaisista suvuista kirjatessaan nimiä maakirjaan vuonna 1653. Niiden joukossa oli ensimmäinen kaupungissa asunut Sovio, Matts Larsson Sohwo (tai Sofwo).Samalla kirjuri ilmoittaa tärkeän tiedon, Matts Sohvon isän nimi on Lars ja Lars Sohwo (Sofwo) on siten ainakin toistaiseksi sukumme kantaisä.
Samat etunimet esiintyvät toistuvasti sukupolvelta toiselle. Tavanomaisimpia Sovioiden poikien nimiä ovat Matts, Michel, Henrik ja Johan. Lars-nimi esiintyy myöhemmin vain kerran 1800-luvulla Kokkolan Soveliusten ristimänimenä (Lars Johan-Gabrielinpoika, s. 1817) Laurentius on ollut tunnettu pyhimys Suomessa ja hänen mukaansa muotoiltu Lauri suosittu pojan nimi. Ihmetyttääkin miksi kantaisän nimeä ei käytetty useammin. MyösBertil-nimi on poikkeus, jota käytettiin uudelleen vasta parin sadan vuoden kuluttua Raahen Sovioiden nimenä (Bertil Sovio, s. 1878). Olivatko Matts ja Johan evankelistojen, Michel arkkienkelin ja Henrik suomalaisen pyhimyksen nimestä johdettuina arvokkaampia ja siksi enemmän käytettyjä kuin Lars ja Bertil?
Sovio nimen alkuperä on toistaiseksi tuntematon. Sen kirjallinen muoto vaihtelee vuosikymmenien aikana. Vanhin kirjoitusmuoto on siis Sohwo ja Sofwo, mutta seuraava merkintä Raahen kaupungin ensimmäisessä kartassa vuodelta 1659 Såwiå, onäänneasultaan jo aivan oikea.

Sukunimen Sovelius-muodon historia

Raahen seurakunnan syntyneiden ja kuolleiden kirjassa käytetään muotoja , Michel Mattsson Sowio 1689, sittenSofwio 1690, tai Soudenius, Sowiola 1693, Soudio 1694 ja vielä 1708, Hans Mattsson Soudiola 1696. Muita jo 1600-luvulla käytettyjä muotoja ovat Såfwia, Såfwiå, Såfjwia, Såviola, Sodio 1694, Sofvelius 1716, kunnes muodotSovio ja Sovelius vakiintuvat 1700-luvun alkupuolella. Thomas Stenbäck käyttää muotoja Sovio ja Soveliusvuosien 1757 – 68 välisenä aikana laatimassaan, Raahen ja Salon pitäjän historiaa käsittelevässä käsikirjoituksessaan ”Beskrifning öfver Brahestad o. Salo socknens historik Hän mainitsee, että Johan Sovio, (s. 1699) ”.. muutti nimen muotoon Sovelius, koska hänen setänsä Joseph, josta oli tullut pappi, käytti tätä muotoa. Uusimmissa tutkimuksissa on selvinnyt, että Josef käytti muotoa Josephus Soudenius (k. 1697) jo opiskeluaikanaan 1686-87. 3
Suomen kielen oikeinkirjoitus oli tuohon aikaan vasta muotoutumassa, mikä selittänee nimen moninaiset muodot. Kirjoittajat olivat useimmiten ruotsinkielisiä, jotka käyttivät luonnollisesti oman kielensä mukaisia ilmaisuja. Oikeinkirjoituksen horjuvuus saattaa selittyä myös henkilökohtaisilla kirjoitustaparatkaisuilla. Kirjoittajat eivät vaivautuneet tarkistamaan mitä muotoa edellinen kirjoittaja oli käyttänyt samasta sukunimestä.

Ylitalo ja Sovio saamelainen

Thomas Stenbäck kirjoitti historiakäsikirjoituksessaan: ”Ylitalon kartanon rakennukset siirrettiin jo ennen kaupungin perustamista lähelle merta, mäen maapuolelle missä kaupunki nyt on ja missä ennen Sovio-nimisellä lappalaisella oli torppansa.” Kirjoituksen sanamuodosta voi päätellä, että lappalainen on poistunut torpastaan jo aikaisemmin. Ostiko Lars tai Matts Sohvo hänen tilansa, kuten sukutarina kertoo, vai työnsivätkö uudet tulijat heidät yksinkertaisesti tieltään, kuten usein meneteltiin? Siihen kysymykseen saisi vastauksen siinä tapauksessa, että Sovio lappalainen on valittanut mahdollisesta toimenpiteestä valtiovallalle.
Tuohon aikaan poronhoito ei ollut lappalaisten yleinen elinkeino. Lappalaiset olivat ns. metsälappalaisia, jotka elivät metsästyksestä ja kalastuksesta. Heitä asui etenkin sisäjärvien ja
jokien varsilla myös Salon pitäjän alueella. Heidän asumisensa rannikolla oli poikkeus. Saattaa olla, että kauppatalonpojat asuttivat rannikot ja lappalaisten oli siitäkin syystä hakeuduttava sisämaahan. Rannan asukkaana Sovio lappalainen on ollut kalastaja. Paikka oli sopiva, koska hän voi myydä hankkimansa turkikset ja kalat Salon kauppatalonpojille, jotka kuljettivat ne Salon satamasta etelään, mahdollisesti aina Baltiaan, sillä Suomi oli varhemmin Viron tärkeää hankinta-aluetta. Torpassa tuskin oli peltoja. Voidaan olettaa, että Lars Sohwo ja hänen poikansa Matts Larsson ovat raivanneet pellot, joilla osa kaupunkia on tänäkin päivänä. Thomas Stenbäckin tietojen mukaan Bertil siirsi tilan rakennukset saamelaisen torpan paikalle Sovionlahden etelärannalle ja paikkaa nimitettiin 1700-luvulla Vanhaksi Sovioksi, olipa tilan navettakin silloin vielä paikallaan. Raahen ensimmäisen asemakaavakartan mukaan Sowio bondgård on sijainnut nykyisen Härkätorin paikalla.
Käytettävissäni olevat karttajäljennökset ovat vasta vuosilta 1801-02, mutta Sovionlahti nimitystä käytetään jo aikaisemmin historiallisissa teksteissä. Voidaanko olettaa, että lahti sai nimensä saamelaistorpasta? Nimi olisi siis peräisin viimeistään 1600-luvulta.
T. I. Itkonen on tarkastellut Sovio-nimen nimikysymystä kirjassaan ”Suomen lappalaiset.” Sen mukaan Sov(i)a niminen henkilö on asunut 1500-luvulla Inarissa, mistä johtuu vanha Sodankylän nimi Sowankylä > Sovann by 1563 > Soffuan kylä 1570. Sova-nimen saamenkielinen alkumuoto olisi Itkosen mukaan Tsoa´vej. Raahen kartassa vuodelta 1659 nimen muoto on Såwiå. Vain kielentutkija voisi kertoa, onko jokin monista erilaisista kirjoitusmuodoista mahdollinen saamenkielen ilmiasuksi äännehistoriallisesti.4
Koska saamen- ja suomenkieli ovat sukulaiskieliä, saattaisivat professori Antti Sovijärven tutkimukset osaltaan selvittää ongelmaa. Hän kertoo löytäneensä kantasuomen sanastosta sovi-sanan tarkoittamassa kapeaa lahtea. Hänen mukaansa Sovijärvi– sukunimi on saanut alkunsa lukuisia kapeita lahtia sisältävästä Jämsän Sovijärvestä. Merkitsikö sovi > sova myös saamenkielessä lahtea? Jos niin on, saattaisi Sovio-sukunimen synty olla sangen yksinkertainen. Raahen Sovionlahteen virtasi joki (oikeastaan vain puro) eli å > Sovi + å = Sovio.

Jotaila

Jäljellä on vielä Jotaila-nimi, jota käytetään sukutarinassa Matts Larsson Sohvosta. Perehtyessäni nimikysymykseen Suomen nimiarkistossa, osui käteeni Savonlinnan läänin hopeaveroluettelo vuodelta 1571. Kirja oli ollut professori Rapolan hallussa. Pellosniemen nimismieskunnan veroluettelossa esiintyi kahden verotettavan ”savun” nimi kirjoitettuna kolmella eri tavalla: Jottonen, Jottoinen, Jottainen. Nimen kohdalle prof. Rapola oli kirjoittanut muistiin nimen Jotaila. Voitanee päätellä, että nimillä oli hänen mielestään yhteys keskenään. 1500-luvun muuttoliike Oulujärven alueelle Savosta oli vilkkainta Pellosniemen ja Visulahden pitäjistä (14% muuttaneista). Oulujärven pitäjän nimistöstä on 20 % samoja kuin Pellosniemessä ja Visulahdella. Kymmenen huonekuntaa meni näistä pitäjistä suoraan Pohjanmaalle (”Kainus tai Norbotten ). Heitä muutti myös Pohjois-Hämeeseen ja sieltä edelleen Pohjanmaalle. Lukuisten venäläishyökkäysten vuoksi Oulujärven alueelta muutti väestöä pois ja yksi luonnollisista reiteistä oli länteen, rannikolle. Edellä on kerrottu satakuntalaisen nimistön määrän olevan enemmistönä Rannan pitäjän alueella. Se ei kuitenkaan välttämättä sulje pois mahdollisuutta, että joukossa olisi myös savolaisia. Tämä näkyy mm. Savolahti nimessä, joka on ensimmäinen kylä Saloisissa Raahesta etelään mentäessä. Muitakin yhteyksiä oli, sillä Savonlinnan läänin asukkaat kävivät jo 1500-luvulla kauppaa Oulun satamassa. 5
Matts Jotailasta tietää perimätieto kertoa, että hän oli suurikokoinen mies. Adjektiivi jottamoinen tarkoittaa melkoista (kokoa) ja rivakkaa.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten kiinteistöjä Raahessa

Soveliuksen talo, Rantakatu 36. Rakennettu 1780-luvulla. Kaksikerroksisessa rakennuksessa on säilynytkaroliininen pohjaratkaisu ainoana Raahessa.
Isonvihan jälkeen talot rakennettiin yleensä entisten nurkkapaalujen mukaan. Tämä talo rakennettiin vain osittain samoille nurkkapaaluille, koska sitä edeltänyt pormestari Henrik Corten talo oli Rantakadun suuntainen ja uusi rakennus tehtiin Brahenkadun suuntaiseksi entisen raatihuoneen torin sivulle. Suuri holvattu kellari saattaa olla jäänne Henrik Corten ajalta 1600-luvulta. Talo tallettaa sijainnillaan palan alkuperäistä asemakaavaa.
”Soveliusten vanha, tulelta säästynyt komea sukutalo Rantakadulla jäi ainoaksi kahden kerroksen asunnoksi. Pieniruutuisine lyijypuiteikkunoineen se oli koko rantapuolen kunniavanhuksena , kirjoittaa Samuli Paulaharju ”Vanha Raahe teoksessaan. Kun lyijypuitteisista ikkunoista luovuttiin, suurennettiin ikkuna-aukkoja ja niitä tehtiin lisää. Symmetrian vuoksi osa ikkunoista on tehty valeikkunoiksi. Rakennus oli hirsipintaisena maalattu punaiseksi. Profiloiduin saumarimoin varustettu pystyvuoraus saattaa olla peräisin 1700-luvun lopulta. 1800-luvun loppupuolella talo maalattiin vesivärillä vihreäksi. Rakennus tunnettiin sen jälkeen nimellä ”Gröna slottet.” Tämä väri on nyttemmin palautettu.
Talon rakennutti Matts Sovelius V (1726-1795), aikanaan kaupungin varakkain porvari. Hän osti tontin vuonna 1777 ja tontti oli autiona vuoteen 1785, jolloin rakentaminen alkoi. Talossa on asunut Soveliuksia alusta asti vuoteen 1970. (sivurakennuksessa edelleen) Heistä mainittakoon mm. Matts Sovelius V, Johan Sovelius, Fredrik Sovelius vanhempi ja nuorempi, Matts August ja Henrik Sovelius, Georg Sovelius, Bertil, Thor, Jarl ja Jorma Sovio. August Maximilian Myrberg syntyi tässä talossa 24. 07. 1797.
Kuningas Kustaa IV Adolf kävi Suomen matkallaan myös Raahessa vuonna 1802 ja vieraili tässä talossa. Silloisen omistajan Johan Sovelius II kerrotaan levittäneen pakan sinistä verkaa tielle kuninkaan käveltäväksi.
Tontti ulottuu kapeana korttelin läpi. Sen molemmilla reunoilla on ollut useita rakennuksia, joista nyt on jäljellä seuraavat: Rantakadun suuntainen jugend-tyylinen asuinrakennus on tehty 1912 paikalla olleista suolamakasiinista (rakennettu 1780-l.) ja keittiörakennuksesta (rakennettu 1811). Väentupa- ja pesutuparakennus (rakennettu 1811), jonka jatkeena on pieni puuliiteri ja aitta, sekä kahden huoneen ja keittiön käsittävä asuinrakennus ( rakennettu 1819). Viimemainittu on muutettu asunnoksi entisestä leivintuvasta. Tontilla on vielä kaksiosastoinen varastorakennus ja 1998 sinne siirretty pieni aitta. Väentupa on varustettu sukulaisten lomanviettopaikaksi. 13

Sovion talo, Brahenkatu 2. Paikalla sijaitsi Raahen palossa 1810 tuhoutunut raatihuone. Talon pihapiiriin kuuluu edelleen vanhan raatihuoneen vankila ”Korttikaari” tontin luoteiskulmassa. Sen kivinen alaosa lienee Raahen vanhin säilynyt rakennus. Tähän rakennukseen sijoittuu Kustaa Vilkunan kirjassa “Miekka ja sana” kertoma tarina isonvihan ajalta 1714 nuoresta suomalaisesta naisesta, jonka venäläiset pakottivat taistelemaan armeijassaan.
Korkean kivijalan varaan rakennetun talon rakennutti Fredrik Sovelius vanhempi (1778-1837) ja se valmistui 1812. Rakennus poikkeaa tyylillisesti muista Raahen asuintaloista ja edustaa 1700-luvun ruotsalaista rokokoo-kaupunkitalotyyppiä. On arveltu, että se olisi tuotu hirsinä Ruotsin puolelta.
Sovion talo on siromuotoinen, osittain kaksikerroksinen kulmatalo, katettu mansardikatolla ja peitetty piiloponttilaudotuksella. Se oli kallein laudotusmenetelmä ja antoi illusorisen vaikutelman kivirakennuksesta. Torin puolella toisen kerroksen ikkunoiden välissä on kello kuin muistutuksena edeltäjän, vanhan raatihuoneen tornikellosta. Brahenkadun puolella, kaariportin toisella puolella on taloon kuuluva pieni ”portinvartijan talo. 14
Brahenkadulta pihalle johtaa Raahen ainoa alkuperäisenä säilynyt katettu portti ja Myrbergin puistoon avautuu toinen, pylväillä ja vinolaudotetuilla ovipuoliskoilla varustettu portti.
Fredrik Soveliuksen jälkeen talon omisti Matts August Sovelius (1806-1870) ja Henrik Sovelius III (1817-1904), jotka asuivat talossa. Fredrik Wilhelm Sovelius (1880-1906) sai talon perintönä ja hänen kuolemansa jälkeen omistajana on Jarl Sovio (1892-1940) vuoteen 1923, jolloin hän möi sen Antti Pietilälle.
Saneerattu talo on nykyisin Raahen kaupungin omistuksessa. Sen suojissa sijaitsee kaupungin juhlahuoneusto ja kokoontumistiloja, sekä kulttuuritoimisto. Pihaa reunustavat varastorakennukset ja asunnot, jotka on entistetty ulkoapäin ja sisätilat ajanmukaistettu.

Johan Langin talo, Brahenkatu 10 ja Kirkkokatu 19. Langin suku kuului kaupungin ensimmäisiin asukkaisiin.Johan Lang (1745-1823) oli varakkaimpia porvareita. Liike perustettu vuonna 1786. Hänellä oli käytössään kaksi tonttia uuden torin reunalla. Ensin valmistui piharakennus ja varastorakennus vuonna 1811. Varastorakennus tehtiin torin kulmaan, päärakennuksen viereen. Niitä erotti katettu portti, jonka toinen pylväs on vielä jäljellä. Pohjakerroksen muodosti korkea kivisokkeli, jonka päältä kohosi ikkunaton vaakahuone, alkuaan punaiseksi maalattu.
Päärakennus, kulmatalo, valmistui 1812 ja maalattiin punaisella okralla.
Nykyiset julkisivut ovat peräisin Soveliusten ajalta. Ne suunnitteli todennäköisesti arkkitehti Johan Oldenburg.Arkkitehtoonisesti talo on ehkä arvokkain Raahen rakennuksista. Taloa kattaa punatiilinen aumakatto (tiiliä tuotiin laivan painolastina ulkomailta jos rahtia ei ollut riittävästi).
Julkisivut on jaettu kolmeen osaan kahdella voimakkaalla vaakasuoralla listalla, joista ylempi lepää seinän risaliittivyöhykkeisiin (valerisaliitti) jakavien pilastereiden doorilaisten päätteiden päällä. Listan yläpuolelle jäävät vintin ikkunat. Niiden sijoittelu noudattaa keskimmäisen eli ikkunavyöhykkeen ikkunajärjestystä. Alempi lista on heti ikkunoiden alapuolella ja alin vyöhyke on jaettu kahteen osaan, joista heti kivijalan yläpuolella oleva osa on vedetty hieman ulospäin seinäpinnasta. Katuovi on puhkaistu vasta 1900-luvulla Brahenkadun puolelle. Talon maalaus uusittiin uusklassiseen henkeen muutosten jälkeen keltaisella maalilla, pilasterit ja listat ruskealla. Päärakennuksessa oli 16 lämmintä ja 2 kylmää huonetta.
Kulmittain näiden rakennusten kanssa sijaitsee edellisiä matalampi sivurakennus, valmistunut v. 1816. Aluksi sekin toimi asuinrakennuksena, mutta muutettiin 1820-luvulla konttori- ja myymälätiloiksi puhkaisemalla ovi vinosti Kirkkokadun ja torin kulmaan. Kulmassa oli koristeellinen kattotorni kuten vastapäisessäkin talossa. Franzénien aikana tässä rakennuksessa toimi ”Salahmin ruukin kauppa.
Jo Oulussa varallisuutta hankkinut Zacharias Franzén (1787-1852) tuli Johan Langin liikkeeseen kirjanpitäjäksi ja avioitui hänen tyttärensä Sofia Gustavan kanssa. Johan Langin kuoltua Franzén peri liikkeen ja molemmat tontit rakennuksineen.
Vuonna 1852 rakennukset siirtyivät Fredrik Sovelius nuoremmalle (1822-1897, jonka ensimmäinen puoliso oliJohanna Margareta Franzén (1830-1857). 15

Kivi-Sovio, Brahenkatu 13. Tontin rakentamisen aloitti Carl Gustaf Hedman 1812. Hänen liikeyrityksensä joutui konkurssitilaan 1817 ja Hedman möi tontin ja rakennukset Johan Soveliukselle (1770-1852) ja hän veljelleenFredrik Sovelius vanhemmalle (1778-1837). Päärakennus valmistui vasta Fredrikin lesken Catharinan (os. Frieman 1779-1855) omistuksessa vuonna 1849. Catharinan poika Johan Sovelius nuorempi (1812-1853) sai rakennuksen perinnöksi. Hänen leskensä Olivia Sovelius asui talossa poikansa Matts Johan Ernstin kanssa. Molemmat kuolivat vuonna 1897.
Talo on rakennettu ”syltä korkealle mökyläkiviselle kengälle (Paulaharju: Vanha Raahe), mikä antoi talolle nimen ”Kivi-Sovio. Tähän pohjakerrokseen sisustettiin alunperin kauppahuone, jonka sisäänkäynti oli Brahenkadun puolella. Rakennusta kattaa punatiilinen aumakatto. Yläosassa kulkee ullakkokerroksen erottava lista. Ullakonikkunat ovat vain joka toisen ikkunan kohdalla. Seinät on rapattu ja kivirakennuksen vaikutelmaa lisätty jättämällä vuorilaudat pois ikkunoista. Doorilaispäätteiset rustikoidut pilasterit jakavat seinäpinnan risaliittivyöhykkeisiin. Reunarisaliiteissa torin puolella on kaksi ikkunaa varustettu kolmionmuotoisella katteella, frontonilla ja Brahenkadun puolella yksi ikkuna reunavyöhykkeissä. Taloon tehtiin kaksi suurta salia, suurempi Brahenkadun ja pienempi torin puolelle.
Hirsipintaisena rakennus maalattiin siniharmaaksi, rappauksen jälkeen valkoiseksi, pilasterit ja kattokerros punaiseksi sekä kivijalka mustaksi.
1900-luvun alkupuolella talo on ollut pitkään hotellina. Raahen kaupunki omistaa talon nykyisin ja siinä toimii Raahen työväenopisto, alakerta on luentosalina ja näyttelytilana. 16

Montinin talo, Brahenkatu 12. Rakennus kuuluu II kaupunginosan alueeseen, joka oli kaupungin perustamisen aikaan Bertil Sovion peltomaata, kuten kirkkotarhan eteläpuolikin. Talo sijaitsee Pekkatorin koilliskulmassa ja sen rakennutti Michel Abrahamsson Montin 1811. Nykyinen ulkoasu on vuosilta 1860-61, jolloin sen omisti edellisen poika Henrik Montin. Talo oli hänen syntymäkotinsa. Vuosisadan alussa omistajaksi tuli Georg Sovelius (1857-1932), joka möi sen vuonna 1921 ja siirtyi asumaan Rantakatu 36. Hän oli viimeiset vuotensa reumaa sairastava, liikuntakyvytön rullatuolipotilas.
Torin puoleinen osa taloa on mansardikatteinen, molemmissa päädyissä ja keskellä julkisivua korotetut päädyt. Yläkerran ikkunat antavat vaikutelman asutuista huoneista, mutta yläkerta on ullakkotilaa. Talo on rapattu, mutta Brahenkadun puoleinen matalampi jatke peitetty tasalaudoituksella. Taloa rajaavat pilasterit ja julkisivun keskiosan kaksi ikkunaa alakerrassa on varustettu kolmionmuotoisilla katteilla. Nykyasu on peräisin 1860-luvulta paitsi pihanpuolen kuistit, jotka Georg Sovelius rakennutti 1900-luvun alussa.Talon pihapiiriin kuulunut matala, kaunis sivurakennus on korvattu uudisrakennuksella ja harvinainen läpiajoaitta Ämmänkadun varresta purettu pois rivitalon tieltä.

Franzénin talo. Brahenkatu 14 – 16. Tontti kuului 1810-11 mittausten mukaan Johan Langille, joka todennäköisesti rakennutti talon 1812. Johan Langin kuoltua omistajaksi tuli Zacharias Franzén. Kauppaneuvoksen kuoltua talossa asui hänen leskensä Lovisa Eleonora Franzén os. Frosterus (1805-1898) yhdessä tyttärensä Lovisa Elisabet (Betty) Donnerin kanssa. Talon sai vaimonsa perintönä Fredrik Soveliusnuorempi, sitten hänen poikansa Fredrik Oscar Sovelius (1855-1896) ja Fredrik Oscarin kuoltua hänen leskensäRosa Johanna Margareta os. Borg (1857-1928) asui siinä kuolemaansa asti.
Talo oli hakatuista kivistä rakennetun korkean kivijalan päällä. Tiilillä katettu aumakattoinen rakennus oli jaettu vaakasuorilla listoilla kolmeen osaan, joista ylimmässä sijaitsivat kaksiruutuiset ullakon ikkunat. Keskiosan kuusiruutuiset ikkunat nousivat alemmasta vaakasuorasta listasta. Seiniä peitti ponttilaudotus. Talon nurkissa oli rustikoidut pilasterit.
Kokonaisvaikutelma oli arvokkaan ryhdikäs. Rakennuksessa oli mm. pieni ja suuri sali,
keltainen ja sininen kamari.
Franzénin talossa toimi pitkään hotelli Pehr Brahe kunnes talo poltettiin. Paikalle on rakennettu vanhusten palvelutalo Kreivinaika. Taloon kuulunut pieni myymälärakennus on yhä jäljellä ja liittyy osana palvelutaloon.
Laajan tontin suuren puutarhan suunnitteli Nanny Franzén-Lagerborg 1860-luvulla häidensä kunniaksi. Lähinnä rakennusta saivat sijansa siperian hernepensaat, syreenit, kuusamat ja ruusupensaat, keskellä Raahessa harvinainen lehtikuusi, jonka taimi oli tuotu Salahmin ruukin puutarhasta. Keittiökasvitarha oli erotettu muusta pihasta marjapensailla. Puiden alle sijoitetut penkit ja tuuhean lehtimajan istuinryhmä tarjosivat varjoa ja viihtyisän ympäristön seurustelulle. 17
Rosa Soveliuksen aikana talosta muodostui keskeinen kokoontumispaikka hänen neljän poikansa perheille ja kaupunkilaisille. Siellä virisi monta kaupungin kulttuuria ja kaupunkilaisten hyvinvointia koskevaa ajatusta.

Junneliuksen talo, Brahenkatu 17. Rakennettu 1800-luvun alussa. Talon osti Junneliuksilta kauppias Fredrik Viktor Sovelius (1851-1883), joka harjoitti siinä kauppaliikettä. Hän perusti testamenttilahjoituksella rahaston, jonka tuotto piti lahjoittaa vuosittain kaupunginvaltuuston päätöksellä heikosti toimeentuleville säätyläisnaisille. 18
Rakennus on peitetty profiloiduin saumarimoin varustetulla pystylaudoituksella, ullakkokerros vaakasuoralla tasalaudoituksella. Huonejakoa noudattavat pilasterit jakavat seinät osiin, joista keskimmäinen on levein. Pilasterit päättyvät kapiteeliin vaakasuoran laudotuksen alareunassa. Kaksiruutuisia ullakkokerroksen ikkunoita on joka toisen ikkunan kohdalla. Päätyjen ullakonikkunat ovat puoliympyrän muotoisia. Alkuperäiset ikkunat on vaihdettu jossakin vaiheessa kolmiruutuisiin ikkunoihin.
Fredrik Viktorin jälkeen talon osti rehtori Wangel, jonka perhe asui siinä vuoteen 1924. Hänen vävynsä Thor Sovio Dagmar-vaimonsa kanssa omisti talon Wangelien jälkeen ja he asuivat siinä 1930-luvulle asti. Nykyisin rakennus on Raahen vapaaseurakunnan toimitiloina.

Vuoden 1659 asemakaavapiirroksenmukaan tontilla on ollut talo jo tuolloin.Talon on rakennuttanut kauppias ja valtiopäivämies Henrik Sovelius (1772 – 1817) 1807. Tontin hän osti veljeltään Johaniltavuonna 1797.
Talo on rakennettu korkean kivijalan päälle, katettu ruukkutiilillä, joita tuotiin aikanaan purjelaivojen pohjalastina ellei rahtitavara täyttänyt ruumaa kokonaan. Katon rakenne on mielenkiintoinen. Alimpana on 1 ½ tuuman lautapohja, sitten tuohikatto, sen päällä pärekatto ja viimeisimpänä katteena em. ruukkutiilikatto.
Rakennus on jaettu kahdella vaakasuoralla listalla kolmeen osaan. Ylimmässä osassa ovat kaksiruutuiset ikkunat samoilla kohdilla kuin keskiosan kuusiruutuiset ikkunat. Nurkkia peittävät rustikoidut pilasterit, jotka päättyvät yksinkertaiseen profiloituun kapiteeliin. Kivijalan ikkuna on nykyisen omistajan teettämä.
Tontin pohjoissivulla on 1800-luvun puolivälissä rakennettu leivintupa-leipurin kamarirakennus (Lundqvist).
Pihan varastorakennus on kaksikerroksinen ja rakennettu 1800-l. alussa. Matalaan yläosaan avautuvat oven yläpuoliset luukut. Rakennuksessa on sijainnut 1800-luvun puolivälissä pieni olutpanimo ja oluenpanijan asunto. Talon omisti vuodesta 1838 kapteeni Henrik Wichman, 1849 maanmittari C. G. Lundqvist, 1863 kauppalaivuriJohan Erik Löfberg, 1910 Raahen seurakunta, sitten seminaarinjohtaja Väinö Helle, 1927 rehtori Eino Heinämaa ja 1962 kaupunkineuvos Yrjö Reinilä.

[takaisin hakemistoon]

Soveliuksia opiskelijoina, kulttuurin harrastajina ja luottamustehtävissä

Vuoteen 1775 mennessä Raahesta lähti yhdeksän porvariperheiden poikaa opiskelemaan Turun ja Uppsalan yliopistoihin. Sovio-Sovelius-suvun raahelaisia jäseniä heistä oli seuraavat kolme (Raahesta kaikkiaan 26):

1. Matts Soudion-Sovion poika Josef Soudio (vanhemmat Matts Soudio ja Kristina Antilius), jonka nimi opiskeluvuosina sai latinalaisen muodon Josephus Soudelius, kirjoittautui Turun yliopistoon syksyllä 1686 (matrikkelissa nimi Joh. Sondelius). Hänen syntymäaikansa ei ole tiedossa, mutta Josephus kuoli Nevanlinnassa 1697. Hän toimi vuodesta 1689 rykmentin pastorin apulaisena ja määrättiin kuninkaallisella valtakirjalla 1696 Pähkinälinnan kirkkoherraksi 19
2. Vuonna 1726 syntynyt Matthias Sovelius V (vanhemmat Johan Sovelius ja Kristina Valling), kirjoittautui Turun yliopistoon vuonna 1743 ja vuotta myöhemmin hän opiskelee Uppsalan yliopistossa. Hän toimi kauppiaana Raahessa ja kieltäytyi toimimasta raatimiehenä, koska pelkäsi toimen rajoittavan kaupankäyntiä (taulu 37). 20
3. Parhaiten opiskelijana menestyi edellisen veli Nils Sovelius, s. 1737. Käytyään ensin Raahen pedagogiota, kirjoittautui Uppsalan yliopistoon vuonna 1756 ja Turkuun 1758. Hän väitteli vuonna 1759 professori Kalmin johdolla Pohjanmaan keskeisimmästä taloudellisesta kysymyksestä, tapulioikeuksista eli vapaasta purjehduksesta ulkomaille, väitöskirjassaan Et Academiskt Snille Yrck om Nyttan, som tilfaller en Province at en deri anlagd Stapelstad. Loi huomattavan uran raatimiehenä, laivanvarustajana ja kauppiaana Oulussa (taulu 78). 21 Johan Brandberg,s. 1722, oululaisen raatimies-isänsä kaima (äiti Katarina Sovelius) nautti yksityisopetusta Uppsalan yliopistossa 1767. Hän toimi myöhemmin Oulun raastuvan- oikeuden auskultanttina ( taulu 34).

Henrik Enqvist, s. 1747, Limingan nimismies Henrik Enqvistin ja Anna Soveliuksen poika, opiskeli kaksi vuotta Uppsalan ja kaksi vuotta Turun yliopistossa. Vihittiin papiksi 1771 ja toimi Iin pitäjänapulaisena, mutta hukkui jo 1791 Kuivaniemen ja Olhavan välillä (taulu 34).
Henrik Argillander, s. 1754, Lohtajan kappalaisen Henrik Portinus-Argillanderin ja Anna Kristina Soveliuksenpoika, tuli Vaasan kouluun 1771 ja Turun yliopistoon 1774. Opiskelun päätyttyä toimi Lohtajan pitäjänkirjurina (taulu 45).
Edellisen veli Erik Argillander, s. 1761, otettiin Vaasan kouluun 1773. Vaasan koulun nimikirjan mukaan hänestä tuli ensin ”bond-dräng , mutta hyväksyttiin Turun yliopistoon 1781. Asui myöhemmin Sievissä (taulu 38). Useimmat Soveliusten pojat aloittivat opintonsa Raahen alkeiskoulussa, mutta muutamat jatkoivat Oulun triviaalikoulussa. Heistä mainittakoon Fredrik Sovelius (1822-1897), Henrik Sovelius (1916-1904) ja Matts August Sovelius (1806-1870), joka vuoden opiskelun jälkeen siirtyi opiskelemaan Gävleen, Fredrik Oscar Sovelius ja Georg Sovelius.
Fredrik Oscarin pojista Bertil ja Jarl opiskelivat kumpikin vuoden sekä Saksassa että Englannissa, Tor Mikael (VI-VII 1900-1902) ja Fredrik Wilhelm (IV-VIII 1893-1899)Helsingissä, Nya Svenska Samskolanissa.
Johan Valdemarin (1853-1895) poika Väinö Valdemar Sovelius (1880-1940) valmistui agronomiksi, hänen poikansa Åke Valdemar Sovelius (s. 1905 ) merikapteeniksi 1943, Bertel Bror Sovelius (s. 1908 ) agrologiksi jaGösta Valdemar Sovelius (S. 1914) merikapteeniksi.
Raahen porvari- ja kauppakoulun perustamisen (1882) jälkeen useat suvun jäsenet opiskelivat siellä. Koulu oli aluksi kolmivuotinen ja korkein kaupallinen oppilaitos Suomessa ennen kauppakorkeakoulun perustamista. Fredrik Sovelius nuorempi kirjoitti vapaa-aikoinaan luonnostelman Raahen historiasta. Isä, Fredrik Sovelius vanhempi oli kiinnostunut sukututkimuksesta. Hänen laatimaansa selvitystä Sovelius-suvusta ja Fredrik nuoremman historialuonnostelmaa säilytetään Oulun maakunta-arkiston Sovion arkistossa.
Vuonna 1864 Fredrik nuorempi esitti ajatuksen pystyttää Pietari Brahen patsas Raaheen. Hanke sai myönteisen vastaanoton. Käytännön järjestelyjä ryhtyi ajamaan hänen poikansa Fredrik Oscar Sovelius vaimonsa Rosa Soveliuksen kanssa. Rahaa kerättiin illanvietoilla, ompeluseuroilla ja raatihuoneen tanssiaisilla. Koska turkulaiset pitivät Valter Runebergilta tilaamaansa patsasta liian pienenä heidän kaupunkiinsa, raahelaiset ostivat sen ja patsas pystytettiin syksyllä 1888 Isolle torille. Kaupunkilaiset alkoivat nimittää toria Pekkatoriksi, josta muodostui pitkäksi aikaa kaupunkilaisten yleinen tapaamispaikka.

Porvariskodeissa harrastettiin kirjallisuutta. Tärkeällä sijalla olivat merenkulkua ja sen säädöksiä käsittelevät kirjat. Uskonnollisen kirjallisuuden osuus perhekirjastoissa oli luonnollisesti lukumääräisesti suurin. Perheraamatut olivat merkittäviä sukutiedon säilyttäjiä, koska niihin sisältyi muistiinpanoja perheen ja suvun keskeisistä tapahtumista. Historiallista ja luonnontieteellistä kirjallisuutta oli vähän tarjolla, mutta kielitaitoisina porvariperheet hankkivat kirjoja useilla Euroopan valtakielillä. Tukholman vierailujen aikana käytiin myös kirjakaupoissa ja laivamatkojen tuomisina valtaosa kotien kirjoista kulkeutui Raaheen. Muutamat laivanvarustajat antoivat kirjoja myös omistamiinsa laivoihin. Eräässä Durchmanin varustamon laivassa oli Kalevala pian sen ilmestymisen jälkeen.
Markkina-aikoina oululainen kirjakauppias Bergdahl pystytti kirjakojun Raahen torille, mutta sen valikoima oli suppea. Samoin ensimmäisen ”kirjakaupan varasto Raahessa. 1870-luvulla alkoi opettajatar Heickel myydä kirjoja omassa salissaan. Myöhemmin hän varusti niille oman liikehuoneuston. Christina Sovelius-Myrbergin tiedetään olleen erityisen ahkera lukija ja tutkineen paljon historiallista kirjallisuutta. Rosa Sovelius on kertonut, että kaupungissa toimi lukupiiri lukuharrastuksesta kiinnostuneille kaupunkilaisille.
Sanomalehdissä julkaistiin kauppiaille ja laivanvarustajille tärkeää tietoa. Aikaisemmin tervan hintoja seurattiin englantilaisista lehdistä, mutta varsin pian alkoivat myös ruotsalaiset ja suomalaiset lehdet välittää näitä tärkeitä tietoja. Raaheen tilattiin tukholmalaisia, turkulaisia ja helsinkiläisiä sanomalehtiä ”Svenska Aftonbladet”, Åbo Underrättelser”, ”Suometar”, ”Familje-journalen”, ”Mode-journal” ja ”Oulun viikkosanomat” olivat täällä tunnettuja. 22

Taskun saari ja pooki, joka tervehtii ensimmäisenä
mereltä tulijaa. Pooki on pystytetty jo 1700-luvulla

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten tervakauppaa 1700-luvulla

Raahen kauppahuoneista Soveliusten kauppahuone oli erikoistunein tervakauppaan. Ensimmäiset säilyneet tilikirjat ovat 1740-luvulta, jolloin kauppahuonetta luotsasivat Johan Sovelius I (1699 – 1765) ja hänen poikansaMatts Sovelius IV (1726-1795). 1740-luvulla tervakauppa oli vielä pientä. Vuonna 1746 toi 48 talollista Soveliukselle tervaa 631 tynnyriä. Noin 10 vuotta myöhemmin tuojia oli 97 ja tervaa 1440 tynnyriä. Kolmivuotiskautena 1777-79 tervantuojia oli yhteensä 575 taloutta ja tervaa 7570 tynnyriä, keskimäärin 13 tynnyriä talous. Toisen kolmivuotiskauden 1804-06 määrät ovat 582 ja 8075, keskimäärin lähes 14 tynnyriä talous. Terva oli tuotu Salon, Siikajoen, Pyhäjoen ja Kalajoen pitäjistä. Suurin määrä tervaa tuli I jakson aikana Pyhäjoelta ja II jakson aikana Kalajoelta, vaikka Kalajoki oli aiemmin ollut Kokkolan kauppa-aluetta. 37
Talonpojan saama tynnyrihinta vaihteli vuosien 1765-76 välisenä aikana 10 – 27 kuparitalaria. Hintaan vaikutti tervan laatu. Hautalan mukaan miilusta saatiin 34, 5 % hienoa tervaa, 60, 5 % paksua ja n. 5 % puolittain hienoa. Hieno terva oli kalleinta. Tervalle oli määritelty ns. verohinta, josta summasta jouduttiin maksamaan veroa. Soveliusten maksama hinta oli ajoittain jonkin verran verohintaa korkeampi.

Koska monet tervatalonpojat olivat velkasuhteessa kauppiaaseen voisi odottaa, että heille maksettiin huonompaa hintaa, mutta tätä ei voida tilikirjoista osoittaa. Se vaikuttaa erikoiselta, sillä luottokauppa kuitenkin tuotti kauppiaalle tappiota, koska tiliveloista ei peritty korkoa. 3 – 6 % korko lisättiin vasta velkakirjaan kirjatuista veloista. Toisaalta voidaan todeta, että velkaantuneet talolliset takasivat tervan säännöllisen tulon kauppiaalleen. 38

Tervanmyynnin kannattavuus vaihteli. 1700-luvun lopussa Soveliukset laskivat kuluihin menevän lähes 20 % hinnasta (vero, rahti, välittäjät ym.). Keskimääräinen voitto oli 30 %, mutta korkeasuhdanteen aikana se saattoi kivuta jopa yli 100%:n. Tukholman kauppiaat huolehtivat siitä, ettei Pohjanmaan porvareiden voitto noussut juuri 50 %:n yläpuolelle.

Talonpoikien myynnistä Soveliuksille tervan osuus oli 1700-1800-lukujen vaihteessa 62%, voin
osuus 30 %. Loppu 8 % koostui useista eri artikkeleista (tali, kumina, vilja ym.). 39
Kauppatalon portti. Brahenkatu 2.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten kauppaliikkeet

”Kauppa on tämän kaupungin asukkaiden tärkein ja paras elinkeino. Nykyään noin 50 kauppiasta nauttii kauppavapauksia ja -oikeuksia. He tuovat Siikajoen, Salon, Pyhäjoen sekä osaksi Kalajoen pitäjistä talia, juustoa, tervaa sekä vähän ruista, ohraa ja humalaa. Suurin osa viljasta samoin kuin pellavaa, hamppua, humalaa ja muutamia karjataloustuotteita tuodaan Savon rajapitäjistä, Iisalmelta, Kuopiosta ja Viitasasarelta”.

Tämä lyhyt lainaus Thomas Stenbäckin historiakirjoituksesta vuodelta 1759 kertoo tiivistetyssä muodossa mihin tavaroihin Soveliustenkin laaja maakauppa perustui. Luettelosta puuttuvat kankaat, joita etenkin 1600-luvulla tuli kaupunkiin maakaupassa.
Suvun liiketoiminta Raahessa muodostaa katkeamattoman historiallisen ketjun 1600-luvulta 1930-luvulle asti. Kauppa ulottui myös naapurikaupunkeihin Ouluun, Kokkolaan ja Tornioon, joissa suvun jäseniä oli kauppiaina.
Varhaisimpien, 1600-luvulla eläneiden Soveliusten kaupankäynnistä on vaikea saada tarkkoja tietoja. Ensimmäisiä liiketoiminnan harjoittajia olivat (neljäs sukupolvi) ilmeisesti veljekset Michel ja Matts Sowio II.

Thomas Stenbäckin antamien tietojen mukaan Michel Sowio toimi verovoutina yhdessä Henric Forbuksen kanssa. Hän on ollut menestyvä mies, koska hänellä oli varaa kustantaa Raahen kirkkoon Michael Baltin veistämät ikkunakoristeet. Varallisuus saattoi olla osaksi peräisin vaimolta, turkulaisen kauppiaan, skotlantilaisen Auctor Mc Dougalin tyttäreltä.
Huomattavasti varmempia tietoja on hänen veljestään, Matts (Soudio) Sowio II , joka harjoitti maakauppaa. Häntä syytettiin useita kertoja tullaamattomien tavaroiden tuonnista kaupunkiin, koska asui aivan tulliaidan ulkopuolella ja säilytti siellä maaseudulta tuotuja tuotteita. Lopulta kaupantarkastaja Hendrich Turdfiel haastoi hänet oikeuteen, minkä seurauksena Matts Sowio muutti talostaan ” Såwiå bondgårdista kaupunkiin. Hänen tiedetään pitäneen krouvia ja jonkin aikaa kestikievaria 1680-luvulla. Kestikievarin pito oli rasittava tehtävä, jonka hoitajaa pyrittiin vaihtamaan riittävän usein. 40
Matts Sowio II ja hänen poikansa hukkuivat Pohjanlahdella syksyllä 1685.

Kolme Mattsin pojista, Mickel (1660-1710), Hans (1663-1710) ja Matts (Soudio) Sovio III (k. 1715) olivat kaikki kauppiaita Raahessa. Matts Sovio III valittiin 1698 reimareiden huoltomiehen apulaiseksi. Porvarit olivat velvollisia ottamaan vastaan yhteisiä tehtäviä. Tehtävä ei liene ollut hänelle mieleinen, koska varsinainen reimarien huoltomies Jöran Alff valitti ettei Matts tehnyt mitään hänen apulaisenaan. Toimi taisi häiritä kaupankäyntiä, niin tärkeitä kuin reimarit olivatkin ahtailla saaristoväylillä. Hän pakeni isonvihan aikana Tukholmaan, jossa kuoli vaimoineen 1715. 41

Matts III pojasta Matts Sovio IV (1680-1709) kertoo Raahen seurakunnan kuolleiden kirja näin: ”Kauppias, porvarin poika kuoli matkalla Tawastlandissa, Pronckalan kylässä Pyhäjoella 21. 03. 1709 29 vuoden 7 kuukauden ikäisenä. Sisaren pojan Henrik Holmin mukaan hän oli varakas ”tuhannen taalarin kauppias , joka teki pitkiä kauppamatkoja. Kuollessaan hän oli palaamassa kauppamatkalta Nevanlinnasta. Raahelaisten kauppiaiden yhteydet ruotsalaisten hallitsemaan Nevanlinnaan olivat kiinteät kaupungin perustamisesta lähtien.

Hans Mattsson Sovelius (1663-1710) ja hänen poikansa Henrik Hansinpoika (Sovio) Sovelius I (1693-1745). toimivat myös kauppiaina. Useimmilla Raahen kaupunkilaisilla oli viljelyksiä, joko omia tai kaupungin vuokramaita.Henrikistä asiakirjat kertovat, että hän kylvi mm. vuonna 1713 yli kaksi kapanalaa viljaa. Määrä on vähäinen (n. 3 aaria) ja viljelyksiä oli todennäköisesti enemmän, mutta ne saattoivat olla kaskimaita, joita ei laskettu mukaan veroluetteloissa. 42

Johan Hansinpoika Sovelius I (1699-1765) oli menestyvä kauppias ja raatimies. Säilyneiden asiakirjojen nojalla voidaan hänen perustamansa kauppahuoneen toimintaa seurata useamman sukupolven ajan eteenpäin. Hän vakiinnutti Sovelius-nimen ja oli perustamassa yhdessä Freitagin veljesten kanssa uutta pikipolttimoa Raaheen 1759. Johan Soveliuksen aikana alettiin käyttää paperirahaa hankalan kuparirahan sijasta (virallisesti vuodesta 1745). Hänen tyttärensä Anna Christina solmi avioliiton Henrik Argillanderin kanssa ja Maria tytär Baltzar Freitagin kanssa. 43

Kun Johan Sovelius I kuoli, otti hänen vanhin poikansa Matts Sovelius V (1726-1795) liikkeen pääosan hoitoonsa. Osa siitä jaettiin muiden poikien ja vävyjen kesken. Matts Soveliuksen avioituminen varakkaan oululaisen kauppiaan Johan Posseniuksen tyttären kanssa lisäsi vielä hänen vakavaraisuuttaan niin, että kuollessaan 1795 hänen varansa arvioitiin 35 599 velkaseteliriksin arvoiseksi. Se oli enemmän kuin yhdenkään toisen Raahen ja Oulun porvarin varat tuohon aikaan olivat. Hänen kauppayhteytensä ulottuivat Salon, Siikajoen, Pyhäjoen ja Kalajoen suurpitäjiin ja perunkirjoituksista voidaan seurata ajanjaksolta 1765-1809 em. pitäjien velkatalonpoikien määrää, joka on Matts Sovelius V tilikirjoissa 188. Määrä on raahelaisten kauppiaiden suurin. Kiinnityshakemuksia oli samana ajankohtana 113. Matts Sovelius V kieltäytyi raatimiehen tehtävistä väittäen liikkeenhoidon vaativan hänen koko työpanoksensa. Hän opiskeli nuoruudessaan sekä Turun että Uppsalan yliopistoissa. Tytär Christinaavioitui tullinhoitaja Myrbergin kanssa ja Elisabeth Gabriel Branderin kanssa. 44

Johan Sovelius II (1770-1852) jatkoi isänsä liikettä menestyen niin hyvin, että jätti jälkeensä 134000 hopearuplan omaisuuden. 1800 hän oli toiseksi varakkain Raahen porvareista ja omaisuuden arvo 17 935 specietä. Tämän naimattomaksi jääneen miehen kaksi veljeä Henrik Sovelius II (1772-1817) ja Fredrik Sovelius vanhempi (1778-1837) olivat myös itsenäisiä kauppiaita ja laivureita. Edellisen ainoa eloon jäänyt lapsi, oli Catharina Margareta Rådberg. Sukuhaara elää elinvoimaisena Ruotsissa. 45
Henrik Sovelius II ja Fredrik Sovelius vanhemman aikana sattui Raahen palo 1810, joka tuhosi heidän kauppakartanonsa. Kaupungin uuden asemakaavoituksen myötä vapautui entisen raatihuoneen tontti, johonFredrik Sovelius vaihtoi Pekkatorin varrella sijainneen tonttinsa jarakennutti sille 1812 uuden kauppakartanon. jaHenrik Sovelius II uusi talo nousi Rantakadulle (no 40) 1807. Henrik Sovelius II toimi porvarissäädyn edustajana Porvoon valtiopäivillä 1809. 46

   

Fredrik Sovelius ja Katarina Friman.

Fredrik Sovelius vanhemmalla ja hänen vaimollaan oli yhdeksän lasta, joista viisi poikaa. Tytär Sophia Elisabethavioitui ruotsalaisen vuoritoimenjohtaja Sebastian Thammen kanssa. Laaja suku elää edelleen elinvoimaisena Ruotsissa (Katso taulut 97 – 151). Emilia Katarinan aviopuoliso oli kruununvouti Gustaf Adolf Hårdh (Katso taulut 95 – 96).

   

Henrik ja Matts August Sovelius.

Neljästä eloonjääneestä pojasta tuli merenkulkijoita ja kauppiaita. Matts August Sovelius ( 1806-70) opiskeli ensin Oulussa ja sitten Gävlessä, Ruotsissa. Hän muutti Ouluun, missä sai laivurinoikeudet 1829 ja kauppiaanoikeudet vuonna 1833. Oulun vuosina hän hoiti myös Nybyn lasitehdasta, jonka omisti yhdessä Zachris Franzénin ja isänsäFredrik vanhemman kanssa. Kun isä kuoli vuonna 1837, muutti Matts August Sovelius takaisin Raaheen, missä suoritti päätyönsä hoitamalla menestyksellisesti isänsä liikettä yhdessä veljensä Henrik Sovelius III (1817-1904) kanssa, joka sai Raahen kauppaoikeudet vuonna 1840. Vuonna 1860 he jakoivat liikkeenhoidon siten, että Henrikhoiti kirjanpidon, kirjeenvaihdon ja “rihkamapuodin”, Matts August maakaupan, laivanvarustuksen ja laivausasiat. 47, 48, 49
Kolmas poika Johan Sovelius III (1812-53) oli saanut merikapteenin koulutuksen, mutta hänkin perusti menestyvän kauppaliikkeen ja oli osakkaana laivoissa. Hänen varhaisen kuolemansa (kolera) jälkeen tarmokas leski, pietarsaarelaisen kauppiaan tytär Olivia Sovelius os. Winsten (1827-97), jolle porvarioikeudet myönnettiin 1853, hoiti liikettä määrätietoisesti, jatkoi laivaosuuksien merkitsemistä ja rakennutti valmiiksi miehensä jälkeen keskeneräiseksi jääneen kauppakartanon ”Kivi-Sovion.” Vanhin poika Johan Sovelius IV (Matts Johan Ernst 1849-97) otti myöhemmin liikkeen haltuunsa, mutta kuoli jo 1897, samana vuonna kuin äitinsä. Hän on ensimmäisiä kauppiaita, jotka laativat ilmoituksia paikalliseen sanomalehteen, Raahen Sanomiin. Lehden välityksellä hän tarjoaa 23. 11. 1889 asiakkailleen ”sianihraa ja voita.” Johan Sovelius kuului Raahen kauppaseuraan kuolemaansa asti. 50
Toinen poika, Fredrik Viktor Sovelius (1851-83) hankki omistukseensa ns. Junneliuksen talon, jossa harjoitti kauppaliikettä. Hän perusti rahaston vaikeassa asemassa olevia säätyläisnaisia varten.
Nuorin veljeksistä, Johan Valdemar Sovelius (1853-95) muutti Kemiöön vuonna 1876 ja osti Piikkiöstä Linnunpään kartanon, minne muutti nuorikkonsa kanssa. Myöhemmin hän möi Linnunpään ja hankki suuremman, Skinnarvikin kartanon Dragsfjärdistä ja osuuksia Skinnarvikin lasitehtaasta. Tehdas rakennutti kaksi laivaa, kuunarit Svan ja Polstjärnan. 51
Raahessa oli jo usean sukupolven ajan toiminut Langien (Lankila) kauppa- ja laivanvarustusliike. Neljännen polvenJohan Lang (1745-1823) rekisteröi tällä nimellä liikkeensä Raahessa 1772. Ikääntyvän suurliikemiehen kirjanpitäjäksi tuli Oulusta Zachris Franzén (1787-1852), piispa Frans Mikael Franzénin nuorin veli. Uusi kirjanpitäjä solmi jo 1814 avioliiton Johan Langin tyttären Johanna Gustava Langin (1796-1826) kanssa ja kaksi vuotta myöhemmin hän johti jo liikettä. Kun Johan Lang kuoli 1823, tuli Franzénista liikkeen omistaja. Franzén laajensi menestyvää liikettä perustamalla sahoja ja rautaruukkeja joiden yhteydessä harjoitettiin myös maanviljelystä ja karjanhoitoa. (Katso lukua Teollisuus). Myös laivanvarustusta lisättiin. Kauppaneuvoksen arvon Zachris Franzén sai vuonna 1830. Uuden avioliiton hän solmi kolme vuotta Johanna vaimon kuoleman jälkeen 1829 Ilmajoen rovastin, Erik Frosteruksen tyttären Lovisa Eleonora Frosteruksen kanssa, joka oli Zachris Franzénin sisaren tytärpuoli. 52
Koska vanhin poika Johan Franzén (1813-95) harjoitti omaa liiketoimintaa, eivätkä hänen henkiset voimavaransa olisi riittäneet suurliikkeen johtoon 53, joutui liike jo toistamiseen vävyn johdettavaksi. Liikkeen palvelukseen oli tullut jo ennen vuotta 1850 Fredrik Sovelius vanhemman nuorin poika Fredrik Sovelius nuorempi (1822-1897), joka solmi avioliiton Johanna Margareta Franzénin (1830-57) kanssa 1850. Kun kauppaneuvos Zachris Franzén kuoli kaksi vuotta myöhemmin, joutui koko liike Fredrik Soveliuksen haltuun. Heillä oli ollut jo Zachris Franzénin eläessä useita yhteisiä liiketoimia.

Fredrik Soveliuksen ja Johanna Margareta Franzénin kihlakuva.

Liikkeen toiminta laajeni edelleen. Merikapteenina Fredrik Sovelius suosi erityisesti laivanvarustusta, mutta perusti yhdessä raahelaisten yrittäjien kanssa useita hyvinkin erilaisia uusia yrityksiä. (Katso lukua Teollisuus.) Hänen aikanaan koetteli raahelaisten liikemiesten toimia suuri tuho, Krimin sota. Sen aikana tehty hävitys kosketti kaikkein ankarimmin Raahea. Englantilaiset tuhosivat vuonna 1854 viisi laivaveistämöä ja polttivat valmiit tai rakenteilla olevat laivat. Näistä parkki ”India kuului Langin kauppahuoneelle, samoin priki ”Kaleva , joka oli rakennettu Langin telakalla, mutta myyty Ruotsiin ja odotteli satamassa kuljetusta uudelle omistajalle. Soveliusten laivoista parkki ”Sophia ja kaljaasi ”Kirppu tervalasteineen poltettiin merellä. Myös tervahovin rakennukset ja koko varasto, 6000 tynnyriä tervaa, pikipolttimo ja 1500 tynnyriä pikeä poltettiin. Lisäksi paloi 1000 stand. lautoja ja lankkuja. Osa Langin, Fredrikin ja muiden Soveliusten laivoista seisoi toimettomina vieraitten maitten satamissa ja seitsemän laivaa oli myytävä (tappiolla), etteivät ne olisi joutuneet vihollisten haltuun. Raahen laivanvarustuksen laajuudesta kertoo työttömiksi joutuneiden 520 miehen ja 370 naisen suuri määrä. He olivat saaneet toimeentulonsa ennen tuhoja merimiehinä, laivanrakennustöissä tai kaupan palveluksessa. 54
Vastoinkäymiset jatkuivat. Kolme vuotta myöhemmin kuoli Johanna Margareta Sovelius vain 27 vuotiaana, kaksi päivää Georg-pojan synnytyksen jälkeen.
Sodan päätyttyä Fredrik Sovelius käynnisti nopeasti jälleenrakennustyön ja kohta oli uusi laivasto valloittamassa maailman meriä. Tähän ajankohtaan ajoittuu Saimaan kanavan valmistuminen (1856), joka ohjasi Pohjois-Karjalan ja Savon maakauppaa etelään ja pitkään jatkuneet yhteydet Raaheen vähenivät. 55

Seisomassa: Ebba Ljungren, Georg Sovelius ja Nanny Cedercreutz .
Istumassa: Betty Donner, Naima Sovelius os. Forsén ja Fredrik Sovelius II.

Ansioistaan Fredrik Soveliukselle myönettiin jo vuonna 1869 kauppaneuvoksen arvonimi. Oltuaan yli kolmekymmentä vuotta leskenä, hän solmi toisen avioliittonsa vuonna 1891 nuoren ruotsinmaalaisen Ebba Ljunggrenin kanssa, joka tuli Raaheen Lovisa Franzenin ja hänen sokean tyttärensä Betty Donnerin seuraneidiksi.
Hänen pojalleen Fredrik Oscar Soveliukselle (1855-96) myönnettiin porvarioikeudet 1875. Hän harjoitti maakauppaa, vienti- ja tuontiliikettä. Fredrik Oscar Sovelius ilmoitti vuonna 1889 Raahen Sanomissa ostavansa ”rukiita, kauroja, ohria, heinänsiemeniä, vasikannahkoja, potaskaa ja tiiliä.” Näistä vasikannahat ja potaska oli tarkoitettu vientiin. Viljaa voitiin viedä vain poikkeustapauksissa. Johan Langin johtoon Fredrik Oscar tuli vasta 1894, mutta kuoli jo kahden vuoden kuluttua, vuotta ennen isäänsä. Vastuu liikkeen hoidosta jäi leskelle, Rosa Soveliukselle ( 1857-1928) os. Borg, joka uskollisten työntekijöiden tukemana vastasi liikkeestä viiden vuoden ajan. 56
Opintonsa päätettyään perheen vanhin poika Bertil Sovio (1878-1936) ryhtyi jatkamaan isänsä ja äitinsä työtä vuonna 1901 vain kaksikymmentäkolme vuotiaana. 57
Soveliusten purjelaivakausi oli päättynyt 1898, jolloin viimeiset laivat myytiin (Raahen purjelaivakausi jatkui ja satamaan tuli 25 purjelaivaa vielä niinkin myöhään kuin 1915). Voimakkaan laivanvarustuksen, vienti- ja tuontikaupan jälkeen etsittiin uusia toimintamuotoja. Maakauppa oli vähäistä. Nyt keskityttiin entistä enemmän vähittäis- ja tukkukauppaan, mutta vientiä harjoitettiin vielä vähäisessä määrin. Johan Lang vei ulkomaille kuminoita enimmillään 1000 kg vuodessa ja vuodelta 1912 on viimeinen merkintä 400 kg:n erästä vasikannahkoja. Pääpaino oli kulutustavaroiden ja elintarvikkeiden tuonnissa ja myynnissä.
Kun Reinin liike lopetettiin 1906, siirtyi Johan Langin kauppa siltä vapautuneisiin tiloihin kadun toiselle puolelle.
Langin toiminimen liiketoiminnan monipuolisuutta kuvaavat hyvin Raahen Sanomissa 1906 julkaistut ilmoitukset:

Miesten ja naisten pukukankaita, ikkunaverhoja.
Petroleumikeittiöitä, lihamyllyjä, onkivapoja ja koukkuja
sekä siimaa silkistä ja pumpulista.

Asfalttihuopaa ja harjoja.
Kookosköysiä, tapettia, pinkopahvia ja -paperia,
linoleumimattoa, maaliaineita, rautasänkyjä.
Vehnäjauhoja.

Liike oli nykykielellä ilmaistuna tavaratalo ja noutotukku, joka välitti tavaraa pienille maakaupoille ja puodeille. Monet niistä joutuivat vuosisadan alkupuolella vaikeuksiin. Hyvä esimerkkitapaus on aikaisemmin Soveliusten laivoissa merimiehenä ja konstaapelina toimineen, myöhemmin rantsilalaisen kauppiaan Hiitolinin tilan ja liiketoimintojen joutuminen Johan Langin haltuun veloista 1904. Omaisuus vastasi 60 % saamisista. Konkurssissa tuli Johan Langille Rantsilan pääkauppa sekä Sipolan ja Näpän sivukaupat.
Bertil Sovio palkkasi kauppias Hiitolinin kaupanhoitajaksi entiseen kauppaansa mainioin eduin. Hän sai palkkaa 500 mk, tarvittavat ruokatavarat kaupasta, asunnon, valon ja lämmön sekä puolet liikkeen tuottamasta voitosta. Sivuliikkeiden toiminta lopetettiin jo 1907. 58
Kun pulavuodet tulivat, useat pienet liikkeet joutuivat suoritustilaan, eikä tukkukauppa saanut lainkaan saataviaan. Tätä ei tukkuliike kestänyt eivätkä osakkaiden myöntämä tukirahoitus (Jarl Sovio) ja lainat voineet enää pelastaa vanhaa liikettä. Se ilmoitti vuonna 1933 lopettavansa tukkuliikkeensä ja vähittäiskauppatoimintakin päättyi vuonna 1936. Johan Langin toiminimen kukoistava toimikausi oli kestänyt 161 vuotta. Tähän päättyi Soveliusten noin 300 vuotta kestänyt liiketoiminta Raahessa.

Toiminnan päättymistä joudutti osuuskauppaliikkeen nousu. Kaupunkiin perustettiin Raahen Osuuskauppa 1907 ja siitä erkani vuonna 1916 Raahen Seudun Osuuskauppa. Näiden toisenlaiset hinnoitteluperusteet ja toimintaan liittyvä ideologia veivät asiakkaita yksityisliikkeistä.

Georg Soveliuksen lapset: Karl, Sigurd, Astrid ja Dordi (Dorotea)

Georg Sovelius sai porvarioikeudet 1879. Raahen kauppaseuran toimintakertomukset ja Raahen Sanomien ilmoitukset osoittavat hänen harjoittaneen sekä vienti- että tuontikauppaa. Hän osti kuminaa, joka oli haluttu mauste Keski-Euroopan markkinoilla. Suomalainen kumina oli erityisen voimakasmakuista. Viimeisen kuminaeränGeorg Sovelius toimitti ulkomaille 1905. Myös Georg Soveliuksen kaupankäynti oli tuontivoittoista ja käsitti ensi sijassa elintarvikkeita ja kulutustavaroita. Viime vuosisadan lopun yleisistä myyntiartikkeleista saa selkeän kuvan hänen sanomalehti-ilmoituksistaan.

18. 04. 1890.”Tänään tullut Norjan ja Lysekillin anjovista.”
”Romanceta eri sortteja, karttuunia samoin.”
”Ruotsin vernissaa.”
21. 06. 1890.
”Nyt tulleita hummeria, sardineja, anjovista, lihaa säiliöissä.
Sokeria, Catrinplommonia (=luumuja), herneitä ja papuja.”

Hänen liiketoimensa päättyivät konkurssiin 1916. 59

Georg Soveliuksen poika, jääkäriluutnantti Karl Sovelius (1881-1927) hankki omistukseensa T:mi Oskar Jalanderin kirja- ja paperikaupan Oulusta vuonna 1905. Hänen luovuttuaan kaupasta vuonna 1910, jatkoi kauppiaana hänen veljensä Sigurd Sovelius (1883-1937), mutta liikkeen ajauduttua konkurssiin, kirjakaupan osti vuonna 1916 Sigurdin vaimo Aili Sovelius os. Nylander (1886-1975). Toiminta jatkui paperikauppana aina vuoteen 1961 asti.
1900-luvun Soveliukset Oulussa olivat kaikki Georg Soveliuksen jälkeläisiä. 60

Myös Fredrik Oscarin nuoremmat pojat, Fredrik Wilhelm Sovelius ja Tor Mikael Sovio harjoittivat liiketoimintaa. Ensin mainittu perusti Topin tiilitehtaan 1903, mutta hän kuoli jo 1906. Tehtaan toimintaa ja tiilivarastojen loppuunmyyntiä jatkoi Rosa Sovelius vuoteen 1910 saakka.
Myös Jarl Sovio toimi jonkin aikaa liikealalla ja liikkeenharjoittajana Raahessa. Hän oli mm. Johan Langin osakas, mutta siirtyi vuonna 1919 maanviljelijäksi Pattijoelle. 61
Tor Sovion perustama Raahen Villakutomo Oy toimi 1909-14 välisenä aikana valmistaen villa- ja trikootuotteita. Tehdas myytiin vuonna 1914 uudelle osakeyhtiölle, Oy Trikoo AB:lle, mutta tehdas suljettiin muutaman vuoden kuluttua kokonaan. Tor Sovio ei ollut uuden yhtiön osakas. Myöhemmin hän harjoitti puutavarakauppaa yhdessä Frans Kankaan kanssa. 62

Johan Sovelius I poika Nils (Nicolaus) Sovelius (1737-1802) opiskeli Turun ja Uppsalan yliopistoissa. Turussa hän puolusti menestyksellisesti taloustieteen väitöskirjaansa 1759, jonka jälkeen harjoitteli viisi vuotta isänsä liikkeessä. 1764 hän siirtyi Ouluun kauppiaaksi solmittuaan jo 1761 avioliiton oululaisen suurliikemiehen Johan Posseniuksentyttären Elisabetin kanssa (Nilsin veli Matts Sovelius V oli naimisissa Posseniuksen toisen tyttären kanssa). Hän sai nopeasti vahvan aseman Oulussa, oli laivanvarustaja, kauppias ja yhdessä appensa kanssa kehitti ns. Fagerholmin sahasta paikkakunnan suurimman sahalaitoksen. Kaikki liiketoimet eivät kuitenkaan onnistuneet ja Nils Soveliuksen kuoleman jälkeen perikunta joutui konkurssiin. Hänen poikansa Josef Sovelius (1777-1827) perusti liikkeen Ouluun vuosi isänsä kuoleman jälkeen ja urakoi mm. Oulun uuden koulutalon 1815-17.
Perheen vanhin poika Carl Sovelius (1762-1817) muutti Kokkolaan kauppiaaksi ja laivanvarustajaksi. Hänellä oli myös neljänneksen osuus Kalajoen pikiruukista. Kokkolan porvariston osoittamasta luottamuksesta kertoo Carl Soveliuksen valinta Gävlen valtiopäiville 1792 ja Kokkolassa saatu nimipormestarin arvo. 63
Hänen poikansa Carl Adrian Sovelius (1798-1843) oli merikapteeni, kauppias ja laivansuunnittelija, joka suunnitteli erään suurimmista suomalaisista purjelaivoista, fregatti Federneslandetin. Toinen poika Johan Gabriel Sovelius(1787-1838) muutti Tornioon, jossa perusti perheen ja toimi kauppiaana. Perheen lapset jäivät naimattomiksi. Yksi heistä matkusti Pietariin, mutta vuoden 1857 jälkeen hänestä ei ole tietoja. Oulun, Kokkolan ja Tornion sukuhaarat ovat nyttemmin kokonaan sammuneet. 64

[takaisin hakemistoon]

Miksi Soveliusten liiketoiminta päättyi Raahessa?

Ensimmäiseksi nousee mieleen kysymys, merkitsikö purjelaivamerenkulun liiketoimintojen lakkaaminen epäonnistumista? Tähän vastaa fil. tri. Jari Ojala väitöskirjassaan näin:

”Jos ongelmaa tarkastellaan alueellisesti, oli epäonnistuminen selviö. Pohjanmaan pikkukaupungit menettivät ajanjakson lopulla taloudellisesti merkittävän asemansa, joka niillä oli ollut jo satojen vuosien ajan. Jos ongelmaa tarkastellaan kansantalouden kannalta, ei epäonnistumista tapahtunut.Merenkulusta virtasi pääomia kasvavaan teollisuuteen, paremmin tuottaviin osakkeisiin, valtion obligatioihin tai vain pankkitileille, joista raha oli periaatteessa antolainauksen myötä suomalaisen talouselämän käytössä hyvin monella tasolla. – Jos ongelmaa taas tarkastellaan varustajien näkökulmasta, epäonnistumista ei välttämättä tapahtunut. Laivanvarustuksella vaurautensa luoneet kauppahuoneet sijoittivat pääomansa muualle. Kauppahuoneet selvisivät merenkulun alamäestä pääasiassa voittajina, varallisuus vain kasvoi: 1800-1900-luvun vaihteessa keskimääräinen perunkirjoitettu omaisuus oli satakertainen verrattuna 1700-luvun alkuun. – Varustajat eivät harjoittaneet merenkulkua merenkulun vuoksi, vaan ansaitakseen rahaa. Kun merenkulku ei enää tarjonnut riittäviä voittomarginaaleja, rahat sijoitettiin muualle”

(Jari Ojala, Tehokasta toimintaa Pohjanmaan pikkukaupungeissa. Purjemerenkulun kannattavuus ja tuottavuus 1700-1800-l. Väitöskirja, Helsinki 1999).

Asiakirjat kertovat, että juuri näin tapahtui, varat sijoitettiin tuottavasti, mutta lienee paikallaan pohtia lähemmin syitä, jotka johtivat turvautumaan pelkkään sijoitustoimintaan aktiivisen liiketoiminnan sijasta. Muutos merkitsi lähes kolmensadan vuoden pituisen toimeliaan liiketoimintajakson päättymistä. Useimmiten on vastaukseksi tarjottu vanhenevien patruunoiden otteen lipsumista liike-elämästä ja höyrylaivojen nopeaa yleistymistä, joiden tarjoamiin mahdollisuuksiin ei osattu tai uskallettu tarttua.

Fredrik Sovelius vanhempi oli menestyvä ja tarmokas liikemies. Hänen pojistaan voimakkaimmat ja menestyvimmät olivat vanhin poika Matts August ja nuorin Fredrik nuorempi. Henrikin kohtaloksi tuli eläämenestyvänä, Matts Augustin liikekumppanina ja hänen varjossaan. Matts Augustin kuoltua hän ei tilastojen mukaan pyrkinyt lisäämään tonnistoaan, joka pysytteli pitkän aikaa jokseenkin samana tai väheni hiljalleen. Syy siihen oli selvä, purjelaivakausi läheni loppuaan. MuttaHenrik Sovelius sijoitti omaisuutensa taitavasti ja vuonna 1904 rahallisen omaisuuden määrä oli lähes 3 miljoonaa markkaa. On ymmärrettävää, ettei hän perheettömänä lähtenyt ottamaan riskejä siirtymällä höyrylaivavarustamiseen, kun hänen asemansa oli joka tapauksessa sangen vakaa. Suurin osa varoista oli sijoitettu varmoihin ja tuottaviin arvopapereihin (1, 3 milj. mk ruotsalaisiin ja 1, 7 milj. mk suomalaisiin arvopapereihin).
Neljäs poika, Johan Sovelius kuoli koleraan vain 41 vuoden ikäisenä, eikä ehtinyt kehittää liikettään täyteen kukoistukseen. Kaikki hänen kolme poikaansa olivat sairaita. Matts Johan Ernst eli Johan Sovelius eli heistä pisimpään, 48 vuotiaaksi, Fredrik Victor kuoli jo 32 vuotiaana ja Johan Valdemar 42 vuoden ikäisenä. Sairaus on aivan varmasti vaikuttanut hillitsevästi heidän elämäänsä ja liiketoimiinsa.
Fredrik nuoremmalla oli viisi poikaa, joista vanhin, Frans Fredrik kuoli kurkkumätään vain 11-vuotiaana. Vanhimpana elossa olevana poikana Fredrik Oscar sai liikkeenjohdon tehtävät, mutta jo kahden vuoden kuluttua, vain 41 iässä tapahtunut kuolema katkaisi hänen mahdollisuutensa kehittää liike uuteen loistoon uusien ideoiden avulla. Georg Soveliuksen liiketoiminta kehittyi aluksi suotuisasti, mutta vastoinkäymiset nujersivat hänet 1916. Tällä ja seuraavalla sukupolvella oli vielä yrittämisen halua ja ideoitakin, mutta ehkä liian helpon elämän tuoma väsymys ja nautinnonhalu pilasivat heidän mahdollisuutensa.
Aikaisemmin on jo todettu Saimaan kanavan muuttaneen Savon talonpoikien kaupan suunnan etelään pohjoisen sijasta. Suomen rautatieverkon rakentaminen jatkoi tätä kehitystä. Raahelaisten kauppiaiden tuontitavaroita, ennen kaikkea suolaa, ei enää välitetty samassa määrin kuin ennen. Entiset asiakkaat saivat sitä lähempää halvemmalla. Vientitavaroiden kuljettaminen Savon perukoilta oli edullisempaa rautateitse. Sitä paitsi tärkein vientitavara terva, ei ollut 1900-luvulla niin kysyttyä kuin aikaisemmin.
Nämä seikat eivät riitä selittämään kaikkea. On myös yleisluontoisempia tekijöitä.
Gianbattista Vico (1688-1744) on kuvannut historian kehitystä syklisenä, kolmivaiheisena kaarena. Ensin on herooinen vaihe, jolloin rakennetaan, luodaan, taistellaan. Sitä seuraa klassinen vaihe, nautitaan hedelmistä ja lopulta seuraa rappion aika. Myös Niccolo Machiavelli (1469-1527) kuvaa ”Ruhtinas -teoksessaan samantapaisen kolmivaiheisen kehityslinjan, vaikkakin eri yhteydessä. Molemmat teoriat on myöhemmin kumottu liian yleistävinä, mutta kiistämättä näiden teorioiden ajatuksia voidaan soveltaa tutkittaessa liikeyritysten elinkaaria.
Samantapaisia ajatuksia esiintyy apulaisprofessori Jorma Ahvenaisen Oulun historiallisen seuran 50-vuotisjuhlassa pitämässä esitelmässä vuonna 1983. Hänen mukaansa ensimmäinen polvi on oivalluksellaan, tarmokkuudellaan ja sitkeydellään rakentanut yrityksen, toinen sukupolvi on nähnyt rakentamisen vaivan ja kasvanut siinä työympäristössä, missä yritys on toiminut. Kolmas sukupolvi ei ole nähnyt minkä työn ja vaivannäön takana saavutukset ovat olleet, vaan he vain nauttivat edellisten polvien työn hedelmistä luullen, että menestys tulee aina vähin panoksin.
Jyväskylän yliopiston yrittämisen professori Matti Koiranen on esitelmöinyt samasta asiasta ja kertonut tutkimuksista, joissa on todettu, että perheyrityksistä puolet siirtyy seuraavalle sukupolvelle ja alle viidenneskolmannelle polvelle. Yrittäjyys ja yritteliäisyys kulkevat suvuissa, mutta toisen ja kolmannen polven yrittäjillä on usein erilainen toimintaperiaate ja näkemys kuin heidän vanhemmillaan. Sukuyrityksen liikeidea on saattanut kulkea luonnollisen elinkaarensa päähän, eikä sitä ole kyetty muokkaamaan uuden ajan ja uusien vaateiden mukaiseksi. Soveliusten liikeidean kävi todennäköisesti juuri näin.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten laivanvarustusta 1700-luvulla

Ensimmäinen varmasti identifioitu Sovio-niminen laivanomistaja on Matts Sovio III, joka kuoli vaimoineen pakomatkalla isonvihan aikana 1715 (tai 1716). Hän esiintyy veljensä Michelin (1660-1710) kanssa Åke Blackmanin aluksen rahtaajana jo 1692 melkoisella tavaramäärällä (rahtisumma 11 taalaria) ja on myöhemmin itse laivanvarustaja. Hänen omistamistaan laivoista ei ole tarkempia tietoja.
1700-luvulta on vain hajanaisia tietoja laivanvarustajista ja heidän laivoistaan. Jotakin kuitenkin tiedetään.

1. Matts Sovelius V (1726-1795) omisti yhdessä vävynsä Baltzar Freitagin, Friemanin, Lauraeuksen javaasalaisen Nils Töhlbergin kanssa 74 lästin snaupriki Hoppetin, joka purjehti 1767 (Toivanen) tai 1770 (Rantatupa) Välimerelle.
   1773 ilmoitettiin liikenteeseen uusi alus, Nordstjärnan (rakentajina useita Soveliuksen kauppatalonpoikia. Urakan hinta 14 478 kuparitaaleria), varustajina kymmenen raahelaista ja oululaista porvaria, heidän joukossaan Matts ja Nils Sovelius sekä B. Freitag. Tämäkin laiva teki Välimeren purjehduksia. Vuotta myöhemmin valmistui Matts Soveliuksen ja Baltzar Freitagin 122 lästin Concordia-laiva (rakentajina jälleen kauppatalonpoikia. Urakkasumma 10 000 kuparitaaleria ja suolaa, viljaa, rautaa, tupakkaa), joka aloitti ulkomaanpurjehdukset samana vuonna ja Matts Soveliuksen yksin varustamat Johan kotimaan rahtausta varten. 1793 valmistui 177 lästin fregatti Friherre CarpelanItämeren ja Välimeren purjehduksiin. Vuoden 1770 suostuntaveroluettelossa Matts Sovelius on eniten veroa maksava henkilö kaupungissa.
2. Johan Sovelius II (1770-1852) omisti snaupriki Apparancen, 111 lästiä, rakennettu Raahessa 1784,
3. Johan ? Sovelius II jähti Johannes, 30 lästiä. Kapteenina Henrik Sovelius II (1772-1817) 1793. Hänellä saattoi olla osuus laivassa. Vuonna 1801 hän oli kapteenina 50 lästin Gustaf Adolf-brigantiinissa.
4. Fredrik ? Sovelius v. fregatti Toivo I, 112 lästiä, rakennettu 1798 Raahessa.
   Fredrik Sovelius vanhempi (1778-1837) toimi fregatti Carinin kapteenina vuosina 1799-1802 ja fregattiToivon kapteenina ainakin v. 1805.

Laivoja on ollut varmasti enemmän. Tietoja, joita ei ole voitu varmistaa, ei ole otettu tähän luetteloon.
1700-lukuun sisältyy useita vaikeita ajanjaksoja, jolloin kaupankäynti ja laivanvarustus kärsivät monenlaisista häiriöistä. Isonvihan aikana 1714-21 suurin osa porvareista pakeni Ruotsiin ja palaaminen takaisin Raaheen tapahtui hitaasti.
Sodan tuhojen korjaaminen vei aikaa. Miltei kaikki oli rakennettava uudestaan. Se vaati suuria taloudellisia uhrauksia. Kauppa käynnistyi hitaasti ja vei aikaa ennen kuin uudet laivat oli rakennettu ja valmiina purjehtimaan. Sama toistui Venäjän sodan aikana 1741-43, jolloin Raahe oli miehitettynä 1742-43. Silloin tuhot olivat huomattavasti vähäisemmät.
Vuosisadan lopussa ilmestyivät Pohjois-Afrikan merirosvot Välimerelle vaikeuttaen merenkulkua pelottamalla purjelaivat muutaman vuoden ajaksi sieltä pois. Ongelman täydellinen ratkaisu tapahtui vasta vuonna 1829.
Vuonna 1765 myönnettiin Raahelle oikeus käyttää hyväkseen Oulun, Kokkolan ja Vaasan kaupungeille myönnettyjä tapulioikeuksia, mikä jossakin määrin helpotti raahelaisten kauppiaiden kaupankäyntiä, mutta vasta 1791 Raahelle annettu tapulioikeus takasi täysin vapaan kaupankäynnin.
Vuosisadan aikana Soveliuksista harjoittivat kauppaa ja laivanvarustusta Fredrik Sovelius I, Henrik Sovelius I, Henrik Sovelius II, Johan Sovelius I, Johan Sovelius II , Matts Sovelius III, Matts Sovelius IV ja Matts Sovelius V.
Soveliusten kaupankäyntiä näyttää sävyttäneen alusta asti varovaisuus, jota voitanee nimittää myös viisaudeksi. Riskejä otettiin vasta, kun oli varmistettu riittävä varallisuus turvaamaan mahdollisia menetyksiä ja otetut riskit jaettiin laajan varustajaryhmän kesken. Laivojen omistus alkoi keskittyi pääasiassa suvun keskeiseksi 1800-luvun alkupuoliskolla varustajien vaurastuttua.

Purjehtiminen kotimerellä Pohjanlahdella oli vaarallista, koska alkuaikoina merikartat olivat alkeellisia ja reittien merkintä puutteellista. Raahelaiset laivurit ohjasivat aluksensa kotivesiltä ensin suoraan Pohjanlahden yli ja seurasivat sen jälkeen rannikkoa etelään. Holmögaddenin kalliokielekkeet olivat vaarallisia purjehtijoille. Ne koituivat monen raahelaisenkin laivan tuhoksi. Kallioiden jälkeen selviä vesiä riitti aina Gävleen asti, mutta Tukholman saariston reitit olivat ongelmallisia.
Ensimmäisen kuvauksen Soveliusten laivan haaksirikosta on kertonut Thomas Stenbäck historiakirjoituksessaan vuonna 1759 (hänen kertomansa on myös Matts Sovion II ja hänen poikansa hukkumiskuolema haaksirikossa 1685).

”Eräs jahti menetti syksyllä 1757 kotimatkalla Porin luona mastonsa, mutta se korjattiin, ja kesällä 1758 se purjehti sumussa matkalla Tukholmaan Holmön teräviin kareihin, joihin se jäi kiinni. Miehistö ja lasti saatiin turvaan. Sen omistivat raatimies ja kauppias Sovelius (Johan Sovelius I, 1699-1765) sekä kauppiaat Baltzar Freitag (Johan Soveliuksen vävy) ja Casander.

Kaksi saman laiva haaksirikkoa peräkkäisinä vuosina ja koko laivan tuhoutuminen oli melkoinen isku varakkaillekin kauppiaille.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten laivanvarustusta 1800-luvulla

1800-luvun laivanvarustuksen arkistotiedot ovat kattavat. Soveliusten laivanvarustus keskittyi vuosisadan aikana kahteen toiminimeen:

1. Fredrik Sovelius, jonkaperustaja oli Fredrik Sovelius vanhempi. Hänen jälkeensä varustamon omistivat pojat:
   Matts August Sovelius (1806-1870), joka sai porvarioikeudet Raaheen 1840 ja toimi yhdessä veljensä Henrik Sovelius III (1815-1904) kanssa varustajana. Vuonna 1860 he jakoivat liikkeen siten, että Matts Augustkeskittyi laivanvarustukseen ja laivaukseen Henrik kauppaan ja kirjanpitoon. Kolmantena osakkaana oliJohan Sovelius III (1812-1853), joka kuoli koleraan. Hänen jälkeensä osuuden omisti hänen leskensä Olivia Winsten. Neljäs osakas oli Fredrik Sovelius nuorempi.OMA Sovion arkisto H:12
2. Johan Lang, jonka perusti Johan Lang (1745-1823). Liike joutui hänen kuolemansa jälkeen vävyn, Zachris Franzénin haltuun. Franzénin (1787-1852) kuoltua hänen vävynsä Fredrik Sovelius nuorempi (1822-1897) johti liikettä ja omisti siitä pääosan. Matts August ja Henrik Sovelius III olivat mukana yhdessä kolmanneksen osuudella. Liikkeet tekivät paljon yhteistyötä, varustivat laivoja yhdessä, minkä vuoksi niiden toimintaa on vuosisadan lopulla vaikea erottaa toisistaan. Seuraavassa luettelossa ovat molemmat mukana erittelemättä, koska toiminimien kesken esiintyi paljon ristiinomistusta. Luettelossa on mainittu vain Sovelius-sukuiset kapteenit, perämiehet ja konstaapelit.

Fredrik Sovelius ja Johan Lang toiminimien laivat:

Meren nimi ilmaisee, tekikö laiva vain Itämeren purjehduksia tai kaukopurjehduksia (Atlantti).

1800– ?	Carin, fregatti, 113 lästiä. Kapteeni, Fredrik Sovelius vanhempi 1800-1802
1801- ?	Gustaf Adolf, priki, 50 lästiä. Kapteeni, Henrik Sovelius II 1801.
1806-16	Apperancen (Apparancen), fregatti, 110 lästiä. Haaksirikk. Kattegatissa 1816.
1812-37	Bachus, priki, 85 l. Kapteeni, Matts August Sovelius 1826-30, 1834. Itämeri. Myyty Poriin 1837.
1813-22	Toivo II, kuunari, 47 l. OMA SA CII: 226
1815-93	Toimi, kaljaasi, 49 l. Om. Franzén-Durchman-Lang. Upotettu silta-arkuksi.
1816-22	Kirppu I, jähti, 11 l. OMA SA CII:104

 

1819-47	Aurora, priki, 71 l. Om. Johan Sovelius. Itämeri. Hylkynä Raahessa 1847.
1825-33	Svalan I, karavelli, 28 l. Rak. om. Fredrik Sovelius v. Kapteenit, M. A. Sovelius 1825, Fredrik Sovelius v. 1828.
1830-42	Svalan II, kuunari, 36 l. Om. Fredrik Sovelius. Itämeri. Kapteeni, Fredrik Sovelius v. 1832, Matts August 1831, 37 ja 40, Johan Sovelius 1837 ja 1839, Henrik Sovelius 1840. Perämiehet, Johan Sovelius 1834, Fredrik Sovelius 1840. Konstaapeli, Henrik Sovelius 1836.
1832-52	Sovio, parkki, priki, 130 l. Om. Matts August, Johan ja Henrik Sovelius. Kapt. M. A. Sovelius 1832-33. Perämies Henrik Sovelius 1834. Konst. Mauritz Rådberg 1845. Haaksirikk. Hollannin rannikolla 09. 10. 1852.
1833-34	Aline I, kuunari, 43 l. Om. Fredrik Sovelius. Kapteeni Fr. Sovelius. Itämeri.
1834-54	Salami, fregatti 182 l. Zachris Franzén / Johan Lang. Purjehtinut 1840-54 -luv. useita matkoja Välimerellä ja Mustalla merellä. Haaksirikk. 13. 07. 1847 Antverpenissa. OMA SA CII:191a-d
1835-42	Nyby, kuunari, 35 l. Om. Fredrik Sovelius, Franzén-Lang . Itämeri. Kapteeni, Matts August Sovelius 1835-36, Henrik Sovelius 1837 ja 1841. Perämies, Johan Sovelius 1835, Henrik Sovelius 1837. OMA SA CII:138
1837- ?	Johanna, 231 l. Kustaa Hautala kertoo (Oulun historia III s. 150) ”Johannan omisti kauppias J. G. Herzberg, ja se myytiin Riiassa viipurilaiselle Hackmanin kauppahuoneelle. Laivan päävarustajaksi tuli sittemmin Fredrik Sovelius Raahesta. ja laivakin lienee siirtynyt Raahen kauppalaivastoon.
1837- ?	Hönan I, sluuppi, 23 l. Om. Fredrik Sovelius.
1837-40	Fredric, fregatti/parkki, 192 l. Om. Fredrik Sovelius. Itämeri, Pohjanmeri. Kapteeni Henrik Sovelius 1839-40. Haaksirik. Norjassa 1840.
1838-53	Molla I, sluuppi, 18 l. Om. Johan Lang. Myyty 1853.
1839-53	Alexandra, parkki, 158 l. Om. Johan Lang. Pohjanmeri. Myyty Poriin 1853.
1839-42	Aline II, kuunari 48/52 l. Om. Matts August Sovelius. Pohjanmeri. Haaksirik. Valassaaren vesillä 03. 10. 1842.

1840-55	Sophia, parkki, 198 l. Om. Matts August, Johan ja Henrik Sovelius. Pohjanmeri. Kapteeni Fredrik Sovelius 1842-49. Talvehti sodanvaaran takia Kertshissä 1852/53. Englantil. polttaneet Genetschin redillä 28. 05. 1855.
1841-56	Nadeschda, priki, 154 l. Rak. Franz. Om. 1852 Johan Lang. Pohjanmeri. Myyty Uuteenkaarlepyyhyn 1856 ? OMA SA CII:127
1841-43	Weljet, parkki, 144 l. Rak. om. Matts August Sovelius. Pohjanmeri. Kapteeni Henrik Sovelius 1841-43. Perämies Fredrik Sovelius n. Haaksirikkoutunut.
1843-52	Betty, kaljaasi, 18 l. Rak. om. Franzén. Johan Lang. Myyty Turkuun 1854.
1843-53	Wilkas I, kuunari, 45 l. Omistajina Soveliuksista Matts August alusta asti. Itämeri. Teki v. 1853 kolme matkaa Lyypekkiin. Toi koleran Raaheen, johon mm. Johan Sovelius menehtyi.
1844-54	Titus, kuunari, 39 l. Rak. om. Matts August, Johan ja Henrik Sovelius. Itämeri. Kapteenit, Matts August Sovelius 1844, 1846, 1851. Henrik Sovelius 1845, 1846-51, 1851-52. Englantil. polttaneet 30.05.1854
1845-53	Saima, priki, 157 l. Rak. om. Franzén, Johan Lang. Itämeri. Kapina laivalla 1846? Myyty Shieldsiin 1853.
1845-61	Molla III, sluuppi, 10 l. Rak. Franzén, Johan Lang.
1846-51	Hönan II, sluuppi, 14 l. Rak. om. Sovelius. Itämeri. Kapteeni Henrik Sovelius 1846
1846-54	Kaleva I, priki, 157 l. Rak. om. Franzén, Johan Lang. Pohjanmeri. Myyty Ruotsiin. Englantilaiset polttaneet Raahen satamassa 1854.
1845-53	Salahmi II, parkki, 178 l. Rak. om. Franzén. Pohjanmeri. Myyty Hulliin 1853.

1847-53	Tähti I, priki 187 l. Rak. om. Matts August, Johan, Henrik ja Fredrik Sovelius ym. Itämeri, Välimeri. Myyty Kööpenhaminaan 1853.
1848-53	Nanny, priki, 156 l. Rak. om. Franzén, Johan Lang. Myyty Lontooseen 1853?
1850-53	Jenny, priki, 162 l. Rak. Om. Franzén, Johan Lang. Pohjanmeri. Myyty Kööpenhaminaan 1853. OMA SA CII: 77-78, 79-83
1851-53	Rosina, priki, 101 l. Rak. om. Franzén, Johan Lang. Pohjanmeri, Atlantti. Myyty Vaasaan 1853.
1851-53	Tapio I, priki, 187 l. Rak. om. Matts August, Fredrik ja Henrik Sovelius ym. Pohjanmeri. Myyty Hampuriin 1853.
1851-53	Haltio, parkki, 190 l. Rak. om. Franzén, Johan Lang. Valtameret. Kävi useita kertoja Singaporessa. Haveri 1854. Tuotti siitä huolimatta mainittuna vuonna 23. 780 Rbl. Myyty Rotterdamissa 1854. Kauppahinta 31.200 Rbl. OMA SA CII 3 a, 48-50
1852-74	Kirppu II, sluuppi, 24 l. M. A. ja H. Sovelius. Palanut 1854, rak. uudelleen. Englantilaiset polttaneet 1855. Oli tervalastissa ja paloi vesirajaan asti.
1851-53	Ino I, fregatti, 273 l. Rak. om. Fredrik Sovelius, Johan Sovelius, MattsAugust Sovelius, A. G. Candelin, G. H. Möller. Pohjanmeri. Laiva teki vain yhden matkan ja myytiin sen jälkeen Hampuriin 1854. Ostajat Robert Miles Sloman ja Andrew Israel. Kauppasumma 62. 250 mk. OMA SA CII: 70a-c
1855-73	Muisto, kuunari, 60 l. Rak. om. Matts Augus, Henrik, Olivia Sovelius. Pohjanmeri. Kapteeni Matts August Sovelius 1856. Konstaapeli Henrik Sovelius 1860. Myyty Norjaan 1873.
1855-73	Stora Mollan, kaljaasi, 19 l. Rak. om. Fredrik Sovelius n., Johan Lang.
1854- ?	India, parkki, 250 l. Rak. om. Sovelius/Johan Lang. Englantilaiset polttaneet valmiin laivan varvilla 30. 05. 1854. OMA SA CII:69

1856-63	Aalto, parkki, 243 l. Rak. om. Matts August ja Henrik Sovelius, A. G. Candelin, Frans Montin, A. W. Stjernudd. Mustameri, Atlantti. Yhteentörmäys 1859, haveri 1860 Konstantinopolissa ja karilla1861. Täyshaveri Kuubassa 1863. Korvaus 36 000 mk. OMA SA CII:(1-3) 3 a
1857-75	Jenny II, parkki, 252 l. Rak. om. Fredrik, Matts August, Henrik, Olivia Sovelius, Frans Montin, Candelinin perikunta. Välimeri, Atlantti. Toi 1858 suolaa Raaheen 688.859 kg. Täyshaveri Worms Head, Englannin kanaali 1875. Korvaus 40 389:81 mk. Korjaus 1871 20.045 mk ja . Laivan tuotto 1858-78 yhteensä 228. 802 mk. OMA SA CII:77, 78, 79-83, 84-87 a-b.
1857-63	Tapio II, parkki, 289 l. Rak. om. Fredrik, Matts August, Henrik ja Olivia Sovelius, A. G. Candelin, G. H. Möller. Atlantti. Kuljetti 1859 rautatiekiskoja. Karilla 1860. Haaksirikkoutunut Texelin saaren rantaan Hollannissa 1863. Korvaus 32 978 mk.
1858-63	Tähti II, priki, 248 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik ja Olivia Sovelius, A. G. Candelin, G. H. Möller. Pohjanmeri. Upposi yhteentörmäyksessä Yarmouthissa, Isle of Wight, Englanti 1866. Kapteeni ja merimiehiä hukkui.
1856-65	Salahmi III, kaljaasi, kuunari, 38 l. Rak. om. Franzénin perilliset / Johan Lang. Itämeri. Tämä kaljaasi rakennettiin liikennöimään Saimaan kanavaa pitkin Salahmiin, kuljettamaan sinne erilaisia tarvikkeita ja tuomaan sieltä tuotteita Pietariin ja muualle. Talvehti 1858-59 Maaningalla. Kokeilu ei oikein onnistunut ja laiva palasi Itämeren liikenteeseen. Haaksirikkoutui syyskuussa 1865 Söderarmin rantaan Ruotsissa.
1859-72	Ino II, priki, 287 l. Rak. om. varustamo Fredrik Sovelius, Fredrik Sovelius n., Johan Valdemar, Johan (Matts Johan Ernst) ja Olivia Sovelius, G. H. Möller, A. G. Candelin. Itämeri. Myyty Bremerhaveniin 1872. Kauppasumma 2074 puntaa.
1860-74	Zachris Franzén, parkki, 255 l. Rak. om. Matts August, Henrik ja Fredrik Sovelius, A. G. Candelin. Pohjanmeri. Myyty 1874.
1861-88	Aino, priki, 287 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik ja Olivia Sovelius G. H. Möller, A. G. Candelin. Atlantti. Myrskyvaurioita, vuoto, Queenstown-Sunderland 1878. Myyty Ahvenanmaalle 1888 hinta 10 000 mk. Viiden Korjauksen kustannukset 67. 540 mk. Laivan tuotto 1864-88 73. 379 mk. OMA SA CII:11-18, 14 a-i
1861-89	Oscar & Georg, parkki, 275 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik n., Johan (Matts Johan Ernst) Fredrik Victor ja Olivia Sovelius, A. G. Candelin. Atlantti. USA:n matkalla 1878 paljon merivaurioita. Myyty 1889 Ahvenanmaalle.
1862-63	Ilmari, priki, 309 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik ja Olivia Sovelius, A. G. Candelin, G. H. Möller. Itämeri, Atlantti, Pohjoinen Jäämeri. Haaksirik. kesäkuussa 1863 Arkangelissa. OMA SA CII:54-58
1862-69	Louise II, parkki, 280 l. Rak. om. Fredrik Sovelius / Johan Lang. Pohjanmeri.
1863-73	Sampo, priki, 309 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik ja Olivia Sovelius, A, G. Candelin, G. H. Möller. Myyty Norjaan 1873.

1863-88

Satama, parkki 280 l. Rak. om. Fredrik, Matts August, Henrik ja Olivia Sovelius, Henriette Candelin. Atlantti. Ajautui karille 1878 molempien ankkurien pettäessä. Myyty 1888.

1864-88	Ilpotar, priki, 337 l. Rak. om. Fredrik Sovelius var., Fredrik, Olivia, Fredrik Victor, Matts Johan Ernst Sovelius, A. G. Candelin ja G. H. Möller. Rak. kustan. 115 221 mk. Atlantti. Konstaapeli Sebastian Thamm 1871-72. Kapteeni Antell kuoli 05. 06. 1881 Falmouthissa maksatulehdukseen. Myyty Norjaan 1888. Neljän korjauksen kustannukset 44.047 mk. Laivan tuotto 1864-85 välisenä aikana 122.117 mk. OMA SA CII:54-58
1865-69	Wäinö, parkki, 324 l. Rak. om. Fredrik Sovelius varustamo / Johan Lang, A. G. Candelin ja G. H. Möller. Purjehtinut Välimerellä, Mustalla merellä ja Atlantilla Tuottanut 1865-67 54.765 Fmk ja 1867-68 51. 034 Fmk. OMA SA CII: 3a
1865-88	Kalervo, priki, 337 l. Rak. om. Fredrik Sovelius toimin. = Matts August Sovelius ym. Atlantti. Myrskyvaurioita 1874, mies huuhtoutunut mereen. Kuljetti mm. petroolia ja kivihiiltä. Myyty Ahvenanmaalle 1888.
1866-88	Osmo, parkki, 325 l. Rak. om. Fredrik, Henrik, Matts August ja Olivia Sovelius, Henriette Candelin. Atlantti. Hiekkasärkälle Baltimoressa 1874. Pohjakosketus ja vuoto 1877 Helsingor, yhteentörmäys höyrylaivan kanssa. Myyty Norjaan 1888.
1866-88	Unto, priki, 337 l. Rak. om. Fredrik, Matts August, Henrik ja Olivia Sovelius, Helene Candelin, G. H. Möller. Atlantti. 1878 useita kertoja hiekkasärkälle. 1880 yhteentörmäys kalastaja-aluksen kanssa. 1882. Pohjakosketus ja vuoto Doboyssa, Georgia USA. 1883 menetetty kaikki purjeet Atlantilla. Myyty Norjaan 1888.
1867-97	Ahto, priki, 346 l. Rak. om. Matts August, Fredrik, Henrik, Johan Valdemar, Johan (Matts Johan Ernst) ja Olivia Sovelius, Henriette Candelin, G. H. Möller. Atlantti. Kapteeni F. A. S. Tham 1873-75. Myyty Ahvenanmaalle 1897. Miehistölle sattui useita onnettomuuksia. Katso luku Navigare necesse est, OMA SA CII: 4-10
1867-88	Roska, parkki, 332 l. Rak. om. Matts August, Henrik, Fredrik ja Olivia Sovelius, Henriette Candelin, G. H. Möller. Atlantti. Törmäsi jäälauttaan 1877 Pohjanmerellä. 1879 tammikuussa ankkurit pettivät ja Roska vaurioitti engl. Ribble-laivaa. Kärsi vaurioita Atlantilla ja joutui heittämään pois osan kansilastiaan. Törmäsi ruotsal. kaljaasiin, joka upposi. 1885 sai vuodon kovassa myrskyssä Cap Finisterren kohdalla Espanjan edustalla. Myyty Norjaan 1888.
1868-73	Lempi, priki, 343 l. Rak. om. Sovelius (T:mi Fredrik Sovelius ?) Rikkoutunut Pohjanmerellä 1873.
1868-97	Impi, parkki, 345 l. Rak. om. Johan Lang, Fredrik Sovelius, A. G. Candelin, G. H. Möller. 1876 lisäksi Georg ja Fredrik Oscar Sovelius ja W. Nysten. Atlantti. Myyty jouluk. 1895 8 064 mk. OMA SA CII:59-68
1869-74	Sarjola, priki, 355 l. Rak. om. T:mi Fredrik Sovelius. Atlantti. 1874 mastot katkaistu Hornbaeckissa, Själlanti, Tanska. Hinattu Helsingöriin. Myyty 1895 Norjaan, hinta 8. 064 mk. Tuotto 1868-95 218. 552 mk.
1869-74	Walo, parkki, 365 l. Rak. om. Johan Lang. (Fredrik Sovelius n.) Haaksirikkoutunut 1874.
1870-91	Wasama, parkki, 345 l. Rak. om. Johan Lang (Fredrik Sovelius n.). Atlantti. 1874 Baltimore-Queenstown välillä myrsky parkassi rikkoutunut, sluuppi ja jolla hävinneet. Fort Monroe-Falmouth-välillä menetetty purjeita, pumput epäkunnossa. 1878 kapteeni Rundström kuoli. 1880 maissilastissa, jota jouduttu heittämään mereen. 1882 puutavaralastissa ajanut hiekkasärkälle kolme kertaa. Ajanut karille Mary Portin redillä Englannin länsirannikolla. 1884 painolasti siirtynyt, ruuman laipiot murtuneet (Cardiff). 1885 puutavaralastissa kävi karilla Dordrechtissa Hollannissa. Ajelehti pohjoisessa hirmumyrskyssä kahden ankkurin varassa Maivaperän rediltä Virpiperän karikolle. Sukeltajat korjasivat vauriot. 1891 upposi Atlantilla.
1870-93	Saama, priki, 358 l. Rak. om. Fredrik Sovelius. Atlantti. 1878. Saapui viljalastissa Falmouthiin iso- ja fokkamasto katkenneina. Hinattiin vuotavana Grimsbyn telakalle. 1880 terva ja lankkulastissa törmäsi yhteen englantil. s/s Concordin kanssa välillä Helsingör – Liverpool. 1883 kävi särkällä lähtiessään Doboysta puutavaralastissa, sai vuodon. Hylätty vesilastissa Atlantin valtamerellä 16. 11. 1893.
1871-88	Wellamo, parkki 371 l. Rak. om. T:mi Fredrik Sovelius. Atlantti. 1874 yhteentörmäys saksalaisen aluksen kanssa viljalastissa. 1884 talvimyrsky, hyökyaaltoja. Laivavene rikkoutunut matkalla Pensacolasta (USA) Dundeehen Skotlantiin. Myyty 1888 Liverpooliin.
1873-77	Johan Lang, parkki, 330 l. Rak. om. Johan Lang (Fredrik Sovelius). Valtameret. Purjehti mm. Singaporeen. 1876 menettänyt ankkurin ja kettinkiä Cap Hendryn luona, Virginia, USA. 1877. Haaksirikkoutui marras – joulukuussa P. Amerikan rannikolla, Herford bar, New Jersey.
1874-98	Matts August, parkki, 332 l. Rak. om. Johan Lang (Fredrik Sovelius n.). Valtameret. 1875 kuolivat kapteeni Tabell ja perämies Mattila matkalla Rangoonista (Burma) Falmouthiin. Perämies Paalanen toimi kapteenina. 1877 yhteentörmäys Altai-laivan kanssa Ipswich-Cowes-välillä (Englanti). Kuljetti vehnää, maissia, puutavaraa, redicium öljyä, petroolia jne. 1897 vuoto ja hinaus Englannissa.1898 vuoto Teneriffalla.
1874-1906	Wenus II, kaljaasi, 30 l. / 53 to. Johan Lang, Fredrik Sovelius ja F. O. Sovelius.
1875-87	Kukko, kaljaasi, 30 l. / 50 rek. to. Rak. om. Henrik Sovelius.

1875-88	Bacchus, parkki, 425 l. / 782 rek.t. Rak. om. Johan Lang (Fredrik Sovelius n.), Henrik Sovelius, J. Candelin, G. H. Möller, F. Björqvist. 1880 omistajina myös Georg ja Fredrik Oscar Sovelius. Atlantti. 1880 maissilastissa yhteentörmäys englantilaisen aluksen kanssa Queenstown-Baltimore välillä. Kuljetti viljan lisäksi puuvillaa, suolaa, puutavaraa, recidium öljyä, kivihiiltä, siirappia ym. 1884 käväisi karilla Torniossa. 1888 haaksirikkoutui Jyllannin rannikolla Ringköpingin luona ja jäi hylyksi. OMA SA CII:24-30
1875-98	Hera, parkki, 1037 rek. t. Rak. Bremenissä. Om. Ostettu 1891. Johan Lang (Fredrik Sovelius n.), Johan (Matts Johan Ernst) Sovelius, Fredrik Oscar, Johan Valdemar, Georg Sovelius ym. Haveri Pensacolassa (USA) 1897. Styrman Sundström kuoli punatautiin Buenos Airesissa. Haveri 1898 Ponta Delgata, Azorit. Laiva sai pahan vuodon. Kapteeni Danielssonin sähke: ”Mahdoton korjata laivaa täällä. Vuoto vähennetty 61 ½ tuumaan tunti. Toinen laillinen tarkastus (sukeltaja). Lupaavat purjehtia höyrypumpun kanssa. Vakuutusasiamies hyväksynyt tarkastuksen. Voin koettaa tehdä salaisesti vastoin. Lastin vakuutusasiamies hyväksynyt minun ja tarkastajien päätökset. Paluumatkalla timperi Heikkilä joutui sairaalaan Antverpenissä. Laivasta tarjottiin siellä 15 000 mk. Laiva myytiin 1898 30.000 mk:lla. Tuotto 1891-93 26. 324 mk ja 1894-96 21. 739 mk. OMA SA CII: 51
1887-94	Iris, parkki, 433 l. Rak. om. Z. Durchman, Henrik, Fredrik Oscar ja Georg Sovelius, Sofi Höckert, Carin Ståhlberg ym. Atlantti. 1876 pohjakosketus ensimmäisellä matkalla Uudenkaarlepyyn ulkopuolella. 1879 jäävaurioita Amerikan rannikolla. 1883 maissilastissa, hyökyaallon aiheuttamia vaurioita Atlantilla. 1889. Törmäsi englantilaiseen Majestic-alukseen Belfastin ulkopuolella. 1894 palasi P. Amerikasta Fleetwoodiin, Englantiin pahasti vaurioituneena. Myyty Ahvenanmaalle 1894. OMA SA CII:71-75

Luettelon tiedot perustuvat osaksi Raahen museon julkaisuun 8, Kai Snellman,”Raahen purjelaivat ja niiden päällystöt 1800-luvulla. Oulun maakunta-arkiston asiakirjamerkinnät selostuksen jäljessä tarkoittavat, että kirjoittaja on itse tarkistanut tiedot arkistossa.

1800-lukuun sisältyi monia poikkeuksellisia tapahtumia. Ensimmäinen niistä oli Suomen sota 1808-1809, jonka aikana maamme merenkulku lamaantui ja sodan aiheuttamat taloudelliset rasitukset koituivat raskaina myös raahelaisille. Venäläiset polttivat mm. Raahen pikiruukin Pitkässäkarissa ja vaativat viljaa joukoilleen sekä majoituksen järjestämistä sotilaille.
Vuosina 1807-1813 oli jatkuvia katovuosia, jotka lisäsivät kurjuutta ja tekivät mahdottomaksi Venäjän armeijan ruokkimisen. Rasituksen määrästä saa jonkinlaisen käsityksen, kun muistaa että omat ja vihollisen joukot kulkivat alueen läpi seitsemän kertaa sotavuosien aikana.
Sodan päätyttyä katkesivat yhteydet Ruotsiin, mikä merkitsi osittaista vuosisataisten kauppayhteyksien katkeamista. Merenkulku ja kauppa suuntautui nyt enemmän uuden emämaan, Venäjän satamiin.
Meriliikenne koki muitakin hankaluuksia. Venäjä ei ollut harjoittanut laivaliikennettä Välimerelle ja sen lipun alla purjehtivilla laivoilla oli vaikeuksia saada liikenne uudelleen käyntiin. Lisäksi Välimerellä pesivät merirosvot vaikeuttivat merenkulkua. Vasta 1829 solmittu rauha mahdollisti kaikkien laivojen esteettömän purjehduksen Turkin salmien läpi Mustalle merelle.
Raahen suurpalo 1810 keskeytti monien kaupunkilaisten suunnitelmat ja pakotti ohjaamaan käytettävissä olevat varat jälleenrakennustyöhön.
Vuosisadan puolivälissä puhjennut koleraepidemia ja kohta sen jälkeen alkanut Itämainen sota olivat tuhoisia kaupungille.

Toukokuun 30. päivänä 1854 saapui amiraali Plumridgen johtama tuhoretkikunta Raaheen. Kaupunkia alettiin tyhjentää. Naiset ja lapset toimitettiin maaseudulle. Englantilaiset, 25 upseeria ja 279 miestä astuivat maihin. Kauppias Fredrik Sovelius yritti taivutella vihollista jättämään yksityisten omistamat laivat ja muun omaisuuden rauhaan ja merimies Puskala sai puheillaan pelastetuksi kruununmakasiinin sekä siinä olevan “köyhän kansan”viljan. Amiraalinsa määräyksen mukaisesti englantilaiset sytyttivät viidellä varvilla olevat kuuden laivan rakennuspuut palamaan ja polttivat kokonaan tai osittain yhdeksän erilaista alusta, joista kahdeksan Raahessa ja yksi parkki Genetschissä. Raahessa poltettiin simmäisenä Ruotsiin myyty parkki India. Durchmanin kaljaasi Ahti kaapattiin 28. 5. 1854.
Kotisataman ulkopuolella olevat raahelaiset laivat piilottelivat Suomenlahden, Antverpenin ja Cadizin satamissa. Osa näistä laivoista jouduttiin myymään normaalia halvempaan hintaan. Myytyjen laivojen määrät vaihtelevat lähteestä riippuen yhdeksästä neljääntoista. Tuhoutuneita tai kaapattuja laivoja oli kaikkiaan kymmenen.

Fredrik Sovelius-varustamon (Matts August, Henrik ja Fredrik Sovelius) laivoista menetettiin seuraavat:

• parkki Sofia (rak. 1840) 198 lästiä, poltettu 28. 5. 1855 Genetschissä
• kuunari Wilkas (rak. 1843) 45 lästiä, poltettu 30. 5. 1854 Raahessa
• kuunari Titus (rak.1844) 39 lästiä, poltettu 30. 5. 1854 Raahessa
• sluuppi Kirppu (rak. 1852) 25 lästiä, poltettu 30. 5. 1854 Raahessa.
• Yhteensä 307 lästiä.

Johan Lang-varustamon (Fredrik Sovelius ja em.) laivoista tuhoutui satamassa 240 lästin alus, jonka pohja oli kuparisuojattu.

Ulkomaiset liiketuttavat pahoittelivat tapahtunutta ja englantilaiset kauppahuoneet tuomitsivat yksityisiin henkilöihin kohdistuneet hyökkäykset. Myös Englannin alahuoneessa keskusteltiin amiraali Plumridgen toimista, jolla ei ollut saamissaan ohjeissa käskyä tuhota rannikkokaupunkeja ja niiden omaisuutta.

Sodan aikana raahelaiset kävivät kauppaa Ruotsin välityksellä. Tukholmalainen kauppahuone Swederus & Co loi kauppayhteyksiä Soveliusten kauppahuoneen kanssa Haaparannan kautta. Jacob Behrensin kauppahuone Lyypekistä ja Mattsen Adams & Co Lontoosta kehittelivät niinikään yhteyksiä ja yhtenä keinona mainittiin jonkin puolueettoman maan lipun käyttöä laivoissa. Ranskalainen Robert Gower & Co Marseillesta kirjoitti Langin kauppahuoneelle toivoen sekä tervan että puutavaran toimituksia. Kirjeissä mainitaan mielenkiintoinen tieto kymmenen prosentin tullimaksun välttämisestä, jos laivalla on Ranskan lippu.
Toimitukset jäivät kuitenkin vähäisiksi ja ruotsalaiset sekä norjalaiset kauppiaat valtasivat sotavuosien aikana Englannin ja Ranskan puutavaramarkkinat.

Sodan aiheuttama työttömyys koetteli 830 raahelaista merimiestä. Vuosina 1854 ja 1855 pestattiin Raahessa vain yksi merimies kumpanakin vuonna. Valtio antoi avustuksen hätäaputöiden järjestämiseen ja järjesti vuonna 1856lainoja laivanrakennukseen. Etusijalla olivat ne varustajat, joiden laivoja oli tuhottu tai ryöstetty. Lainaa myönnettiin vain yli 50 lästin suuruisten alusten rakentamiseen. Tilannetta helpotti myös tullimaksujen poistaminen ulkomailta tuoduilta laivanrakennustarvikkeilta ja laivoilta.
Sodan päätyttyä laivanrakennus elpyi nopeasti ja sitä edeltänyt taso saavutettiin jo vuonna 1859.
Vuosisadan loppupuoliskolla ei ollut muita samantapaisia rasituksia, mutta 1860-luvun katovuodet koettelivat myös rannikkoseutua. (Kristiina Mutka, Raahen merenkulku ja laivanvarustus Krimin sodasta 1870-luvulle. Pro gradu tutk. Oulu 1995).

Lästimäärien kehitys huippukaudella

Raahen raastuvanoikeuden ja maistaraatin arkistossa on luetteloita, jotka mielenkiintoisella tavalla valaisevat laivanomistajien ”tonniston kehitystä ja muutoksia. Luettelot alkavat vuonna 1857 ja päättyvät vuoteen 1886. OMA B1:1

Vuosi	Matts A.	Henrik	Fredrik	Olivia	Oskar	Georg	Victor
1857	206	141	347	41
1858	266	202	396	67
1859	338	273	466	95
1860	370	306	644	109
1861	476	412	845	151
1862		502	1113	196
1863	509	318	1237	172
1864	574	351	1281	193
1865	909	560	1418	216
1866	1000	609	1628	241
1867	1171	711	1897	292
1869	1344	810	2157	333
1870		963	2359	423
1871		2559	2359	423
1872		2416	3000	395
1873		2309	1982	315
1875		1648	2028	506
1877		1730	1846	490
1878		1648	1846	490
1879		1648	1846	490
1880		1648	1846	490
1881		1648	1846	490
1882		1620	95	490	20	20	184
1885		1734	1842	474	65	65
1886		1734	1842	475	65	65

Tilastosta puuttuvat merkinnät Johan Valdemar Soveliuksen osuuksista. Vanhemmat ovat merkinneet hänelle osuuden Ino II laivaan pojan ollessa kuuden vuoden ikäinen ja ja Ahto prikiin 14-vuotiaana. Vuonna 1875 hän on Hera parkin osakkaana.
Varustajien sarakkeisiin on merkitty erikseen Itämeren laivojen ja valtameren purjehtijoiden lästiluvut, mutta tässä ne on yhdistetty. Lästimäärien kasvu tapahtuu hyvin tasaisesti. Fredrik Soveliuksen ote on rohkeampi, mikä näkyy suurempina vuosittaisina lisäyksinä. Matts August, Henrik ja Olivia Sovelius ovat aivan selvästi varovaisempia.Fredrik Sovelius ennakoi huippukauden toisia aikaisemmin. Henrik Sovelius sai veljensä Matts Augustin laivat, jotka näkyvät vasta vuoden 1871 tilastossa hänen omaisuutenaan.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten laivojen nimet

Useimmilla laivanvarustajilla oli kokemusta merikapteeneina. Matkoillaan he joutuivat kosketuksiin monien eri kulttuurien kanssa. Sanomalehdet ja kirjallisuus löysivät tiensä heidän koteihinsa ja antoivat monenlaisia vaikutteita jokapäiväiseen elämään. Yhteyksiä eri kulttuureihin ja oman maan kultuuriin on nähtävissä muunmuassa laivojen nimien valinnassa. Ylivoimaisesti suurin ryhmä ovat perheenjäsenten ja sukulaisten nimet.Zachris Franzénin laivoista tulivat useat lyhyemmäksi tai pitemmäksi aikaa Johan Langin varustamon mukana Soveliuksille Fredrik Soveliuksen avioiduttua hänen tyttärensä Johannan kanssa. Näiden laivojen joukossa ovatLouise, Betty, Jenny, Nanny ja Sophia. Ensimmäinen on saanut nimensä Zachris Franzénin toisen vaimon mukaan ja muut ovat hänen tyttäriensä ja sukulaisten kaimoja. Rosina taas oli varustajan veljen, Frans Mikael Franzénintyttären nimi.
Kunnioituksesta edeltäjiään kohtaan antoivat Matts August ja Fredrik Sovelius laivoille nimet Zachris Franzén jaJohan Lang. Omaisten nimiä ovat myös Carin, Fredrik, Matts August, Oscar & Georg ja Sovio. Raahessakin vieraillut Ruotsin kuningas Kustaa IV Adolf sai oman nimikkolaivan 1801 ja Venäjän keisarinna Alexandra 1839. Muita historiaan liittyviä nimiä on Titus. Tarkemmin määrittelemättömiä henkilönimiä ovat Aline, Lempi ja Iris. Viimeksi mainittu voi viitata myös kreikkalaiseen mytologiaan, samoin Aurora. Muita tämän ryhmän nimiä ovatWenus, Bacchus ja Hera.
Omat liikeyritykset esiintyvät nimien joukossa. Nyby samannimisen lasitehtaan ja Salahmi (Salami) Salahmin ruukin mukaan nimettynä. Suomenkieliset nimet yleistyvät samanaikaisesti Kalevalan (Vanha Kalevala I 1835) ilmestymisen ja kansallisen heräämisen myötä. Puhtaasti kotimaisia nimiä ovat: Ino, Kukko, Muisto, Roska(Raahen ulkosatama), Saama, Saima, Satama, Walo, Weljet (Matts Augustin ja Henrikin laiva), Wilkas ja Toivo. Ensimmäinen kalevalainen nimi Kaleva on annettu vuonna 1846 ja muutamaa vuotta myöhemmin Haltio ja Tapio. 1860-luku on varsinaisesti kalevalaisten nimien aikaa. Silloin purjehtii Ahto (=Ahti), Aino, Ilmari, Impi, Ilpotar, Kalervo, Osmo, Sampo, Sarjola, Unto, Wasama, Wellamo ja Wäinö maailman meriä. Runebergin Nadeschda-runoelman ilmestyttyä 1841 laskettiin samanniminen laiva vesille Johan Langin varvilta.
Merenkulkijan lähimmästä ympäristöstä otettuja nimiä on Aalto. Myös Tähti voidaan lukea tähän ryhmään. Voisi kuvitella, että merimiesten monet eksoottiset siivekkäät seuralaiset esiintyisivät laivojen nimissä, mutta niminä on vain kotoisia lintuja, Svalan, Svan (Skinnarvikin lasitehtaan laiva) sekä Hönan. Yksi hyönteinenkin on päässyt joukkoon, Kirppu pienen jahdin nimenä. Edellisiin ryhmiin kuulumattomia ovat lisäksi Apperancen (Apparancen =toiveet), India, Molla ja Stora Mollan.

Laivan rakenuskustannukset tasattiin usean henkilön kesken

Raahen laivavarvi sijaitsi aluksi Rantakadun varrella, Laivurinkadun ja Cortenkadun välisellä alueella ns. Richardinrannassa. Veistämöitä oli tässä vaiheessa vain kolme: Langin-Franzénin, Fellmanin ja Soveliuksen veistämöt. Maan kohoamisen seurauksena kaupunginlahti mataloitui, eivätkä suuret laivat voineet enää purjehtia Pakkahuoneen rantaan kuten ennen. Lisäksi varvi oli alituinen uhka kaupungille, koska siellä oli runsaasti herkästi syttyvää puutavaraa ja muuta materiaalia. Lankkujen taivuttamiseen käytettiin aluksi kuumaa vettä ja myöhemmin höyryä. Vesi kuumennettiin avotulella, samoin tilkitsemiseen käytetty piki. Kaupungin palon jälkeen (1810) varvi siirrettiin vuonna 1820 kaupungin ja Lapaluodon välille Tervahovin ja “Suenreiän” välille. Tervahovista laskien alueelle nousi viisi veistämöä: Soveliuksen, Fellmanin-(Lundbergin), Rein & Co:n Langin-Franzénin ja Durchmaninveistämöt.
Laivan rakennuttaminen oli niin suuri riski, että kaikkialla pyrittiin kustannukset jakamaan useamman henkilön tai yrityksen kesken. Vain suuret varustamot pystyivät varustamaan laivan yksin. Kun laivat olivat pieniä, oli varustajina vain muutama henkilö, mutta koon kasvaessa ja kustannusten noustessa 1800-luvulla varustajien lukumäärä vaihteli neljästä kymmeneen osakasta. Osakkuudet olivat osakkeisiin verrattavia, sillä niitä ostettiin ja myytiin kuten osakkeita. Koska laivan ikä saattoi olla kymmeniä vuosia, vaihtoivat osakkuudet omistajaa useita kertoja. Esim. parkki Iriksen omistajiksi tuli 1887 Backmanin tilalle merikapteeni Karl Ström ja A. W. Plantingintilalle kauppias Z. Durchman.
Seuraavassa muutamia tilastoja Soveliusten laivojen rakennuttajista ja osuuksista:

Parkki Aalto. Rak. 1856. Lästiä 243Kustannukset 70 104 Smk. Fredrik Sovelius 11/20 Matts A. & Henrik Sovelius 6/20 A. W. Stjernud 1/20 A. G. Candelin 1/20 Frans Montin 1/20	Parkki Iris. Rak. 1876. Lästiä 433Kustannukset Vak. arvo 120 000 Smk. Henrik Sovelius 110/400 Fredrik Oscar Sovelius 15/400 Georg Sovelius 15/400 Sofi Höckert 60/400 Carin Ståhlberg 40/400 Sofi Lackström 20/400 Herman Backman 20/400 J. Järnberg 40/400 A. W. Planting 80/400
Priki Aino. Rak. 1859-61. Rek.t. 521.Kustannukset 99 208 Smk. Fredrik Sovelius varust. 4/10 Fredrik Sovelius jr. 2/10 Olivia Sovelius 1/10 Johan Sovelius 1/10 A. G. Candelin 1/10 G. H. Möller 1/10	Priki Ilpotar. Rak. 1863-64. Rek. t. 586.Kustan., purjehdusvalmis 115.221 Smk. Fredrik Sovelius varust. 4/10 Fredrik Sovelius jr. 2/10 Olivia Sovelius 1/10 Fr. Victor & Johan Sovelius 1/10 A. G. Candelin 1/10 G. H. Möller 1/10
Priki Ahto. Rak. 1866-67. Lästiä 346Kustan., purjehdusvalmis 142. 955 Smk. Henrik Sovelius 4/10 Fredrik Sovelius jr. 2/10 Olivia Sovelius 1/10 Johan Waldemar & Johan Sovelius 1/10 Matts August Sovelius 1/10 A. G. Candelin 1/20 (myöh. Henriette) G. H. Möller 1/20	Parkki Impi. Rak. 1867-68. Lästiä 346Kustan., purjehdusvalmis n. 140. 000 Smk. Johan Lang 12/20 1876 10/20 Fredrik Sovelius varust. 6/20 1876 6/20 A. G. Candelin 1/20 1876 1/20 (W.Nysten 1876 1/20) G. H. Möller 1/20 1876 1/20 (Georg Sovelius 1876 1/20) (Fr. Oscar Sovelius1876 1/20) OMA SA CII: 3a, 3b, 71-75, 11-18, 14a-i, 54-58, 4-10, 59-68

Soveliusten laivanomistus oli pääsääntöisesti suvun sisäistä. Useimmiten mukana olivat molemmat varustamot,Fredrik Sovelius ja vuoden 1852 jälkeen Johan Lang (Fredrik Sovelius n.). Ulkopuolisena omistajana 1850-60-luvulla esiintyy usein laivan kapteeni ja A. G. Candelin tai hänen leskensä Henriette Candelin sekä raatimies ja kauppias A. G. Möller (1821-1898), joka on oikeastaan luettava sukuun kuuluvaksi, sillä hänen vaimonsa oli M. A. Soveliuksen tytär (au).

XXXXXXXX

Varmistaakseen pääomien säilymisen kauppiassukujen hallussa, suosivat kauppiaat sukujen keskeisiä avioliittoja, joita solmittaessa ei etenkään perheen tyttärien mielipiteillä juuri ollut sijaa. Rakkaus oli harvoin solmitun liiton edellytys. Eniten näitä sidoksia oli Fagervikeilla ja Soveliuksilla, sitten Frimanneilla ja Montineilla kuten yllä oleva piirros osoittaa.

Laivojen rakennuskustannusten suuret erot selittyvät sillä, että Aallon ja Ainon kustannuksiin on kirjattu vain laivan rungon lyöminen. Muiden osalta kustannukset käsittävät valmiin laivan. Laivan rungon rakennuskustannukset olivat vain n. 20 – 25 % koko kustannuksista.
1850-luvulla alettiin laivan kaaret valmistaa raudasta, mikä lisäsi kustannuksia, mutta sen ansiosta lastitilan koko suureni ja rahtia mahtui laivaan entistä enemmän.
Puisten laivojen ongelma lämpimissä vesissä purjehdittaessa oli levien ja pieneliöstön kerääntyminen veden alle jäävään pohjapintaan. Pieneliöstöistä haitallisimpia olivat mm. laivamadot eli Matosimpukat, Teredo navalis ja Teredo megofara, joita esiintyy kaikissa valtamerissä ja Itämeren eteläosassa. Paksut kerrokset niitä vaikutti purjehdusnopeuteen ja lahotti laivaa ja siksi laiva ajoittain nostettiin kuivatelakalle ja puhdistettiin. Pieneliöstön haitat voitiin estää peittämällä pohja kupari- tai sinkkilevyillä. Koska toimenpide oli kallis, pellitys toteutettiin vain valtameriä kyntäviin laivoihin. Vanhoja laivoja ei yleensä pellitetty.
Rakennuttajien kokoukseen kokoonnuttiin “korrespondetredarin” (=vastaava varustaja), veistämön omistajan tai suurimman osakkaan johdolla sopimaan osuuksien määrästä ja rakentamisen yksityiskohdista.
Korrespondetredarin tehtävänä oli:

1. Hankkia laivan piirustukset ja “rikipiirustukset” (=takilan piirustukset).
2. Valmistella kustannusarvio.
3. Hankkia rakennusaineet.
4. Palkata rakennusmestari.
5. Tehdä sopimus kirvesmiesryhmän kanssa.

Alkuaikoina rakennusmestarit tulivat Ruotsista tai Suomen muista rannikkokaupungeista, joissa laivoja oli rakennettu jo kauan ja kokemusta sekä ammattitaitoista työväkeä oli yli oman tarpeen. Kokkolasta tuli Soveliusten varville ainakin yksi, Eric Danielsson niminen rakennusmestari.

Kun sopiva kirvesmiesryhmä löytyi, sen kanssa solmittiin yksityiskohtainen, virallinen sopimus, “piilukirje”, jonka koko 20-25 miehinen työryhmä allekirjoitti puumerkillään.

[takaisin hakemistoon]

Soveliusten teollisuusyrityksiä

1.Sahateollisuus

Terva oli pitkään rannikon kauppiaiden ja laivanvarustajien tärkein vientitavara 1600-luvulta lähtien. 1700-luvulla sen rinnalle alkoi nousta uusi tuote, sahatavara. Jo 1700-luvun loppupuolella se uhkasi tervan asemaa ns. Vanhan Suomen alueella. Muualla Suomessa sahatavaran vienti ylitti tervan viennin vasta 1830-luvulla.
Aluksi laudat ja lankut sahattiin käsin. Näitä tuotteita meni jonkin verran myös vientiin, mutta vastaanottajat eivät olleet tyytyväisiä tuotteiden epätasaiseen mitoitukseen ja toimitusten hitauteen. Seuraavaksi perustettiin kotitarvesahoja, jotka kävivät vesivoimalla. Jos koskeen oli rakennettu myllylaitos, voitiin sen voimansiirtolaitteita käyttää myös sahan tarpeisiin. Paitsi kotona tarvittavia sahatavaratuotteita, sahattiin niissä myös vientitavaraa ja laivanrakennuksessa käytettävää puutavaraa.
Sahalaitoksissa oli aluksi vain yksi kehä ja yksi terä. Sahaaminen oli hidasta, päivän tuotto vain neljä tukkia. Koska terä oli karkea, sahanpurua tuli runsaasti, puun kulutus oli suuri ja laatu epätasainen. 1600-luvun lopulla hollantilaiset kehittivät hienoteräisen sahan. Puuta säästyi ja laatu parani. Sahaus nopeutui jopa nelinkertaiseksi.
Ensimmäiset hienoteräiset sahat Suomessa perustettiin tai muutettiin hienoteräisiksi 1720-luvulla Suomenlahden rannikkokaupungeissa ja Lounais-Suomessa.
Pohjanlahden rannikkokaupunkien ja maalaiskuntien sahat olivat talonpoikaissahoja, laivanrakennus oli voimissaan ja tervanpoltto vilkasta. Suurelle metsävaroja hyödyntävälle sahateollisuudelle ei sieltä löytynyt vielä tilaa ja tarvetta.
Pohjanmaan laivanrakentajat toimittivat 1700-luvun lopulla kymmenittäin uusia laivoja ruotsalaisille ostajille tai sijoittivat niitä rahtiliikenteeseen. Raahessa arvellaan rakennetun ennen Suurta Pohjansotaa myyntiin 20 erikokoista laivaa.
1800-luvulla keskityttiin paljolti rahtiliikenteeseen vierailla lasteilla ulkomaisten satamien välillä, mikä heikensi siteitä kotimaahan ja sen vientituotantoon. Kun laivat palasivat kahden-kolmen vuoden väliajoin kotimaahan, tarvitsivat ne vientilasteja myös Suomesta. Siksi laivanvarustajien oli hankittava myös puutavaraa tervan lisäksi ja he alkoivat perustaa sahoja. Pietarsaarelaisella laivanvarustaja Peter Malmilla oli omistuksessaan puolet Inhan ja Kepon sahoista, minkä lisäksi hän osti puutavaraa talonpojilta kuten muutkin laivanvarustajat. Vuonna 1859 hän perusti ensimmäisen höyrysahan Pietarsaaren lähelle. 73
Kokkolan merkittävimpiä sahaporvareita ja suurkauppiaita olivat 1700-luvun lopulla Henrik ja Juhana Rahm, Anders Roos ja Anders Kyntzell. Kaikki kolme sukua ovat sukulaisuussuhteessa Soveliuksiin ( Taulut 89 ja 92).

2. Fagerholmin-Soveliuksen saha Oulussa

Oulun seudulla toimi sahateollisuus pitkään kaupungin oman tarpeen varassa. Vuosisadan alussa siellä oli puolikymmentä vanhan mallista sahaa, jotka eivät ajoittain pystyneet tyydyttämään edes omaa tarvetta. Osa sahatavarasta ostettiin Länsi-Pohjasta.
Vuonna 1727 perustettu Fagerholmin saha muutettiin 1762 ohutteräiseksi. Sellaisena se oli ensimmäinen Pohjois-Pohjanmaalla. Muutostyö viivästyi vallinneen pulakauden vuoksi, mikä oli seurausta Ruotsin ja Venäjän välisistä sodista. Sahateollisuus on hyvin suhdanneherkkä teollisuuden ala ja muualla käydyt sodat saivat yleensä aikaan korkeasuhdanteen sahatavaran viennissä. Laajennus- ja muutostöiden tapahtuessa sahan omistivat sahan perustaja K. Fagerholm, vävy Johan Possenius ja hänen vävynsä Nils Sovelius. Saha oli merkittävä,
sillä koko kaupungin sahauksen tuotto 1700-luvun alkupuolella oli 680-850 tolttia ja Fagerholmin sahan osuus siitä 300-400 tlt. ( toltti = 12 kappaletta) (Taulu 78). 75
Nils Sovelius ( s. 1737 Raahessa ) aloitti koulunkäynnin Raahen pedagogiossa, kirjoittautui ylioppilaaksi Uppsalaan ja myöhemmin Turkuun, missä puolusti väitöskirjaansa 18. 06. 1759. Hän toimi ensin apulaisena isänsä Johan Soveliuksen liikkeessä Raahessa, mutta muutti Ouluun, missä nousi nopeasti merkittäväksi kauppiaaksi, laivanvarustajaksi, sahaporvariksi ja raatimieheksi. Fagerholmin kuoltua hän omisti sahan puoliksi appensa kanssa. Myöhemmin saha tunnettiin Soveliuksen sahan nimellä.
Kun Oulun uusi hautausmaa perustettiin Kajaanin tien varteen 1781, muurauttivat Per Petrelius ja Nils Sovelius hautausmaan pohjoislaidalle tiilisen hautakammion, ns. ”Kivihaudan , josta rakennuttajat möivät osuuksia kauppaseuran jäsenille. Enimmillään osuuksia oli kuudella perheellä. Nils Soveliuksen kuoltua 1802 hänen osuutensa siirtyi Johan Posseniukselle. Aluksi Kivihautaa käytettiin hautakammiona, mutta vuosisadan lopulla Oulun seurakunta lienee ostanut sen ja käytti hautaa vainajien säilytyspaikkana ennen hautausta. Hauta purettiin 1930-luvulla. 76
Nils Sovelius oli rohkea yrittäjä, joka otti vielä ikääntyneenäkin suuri riskejä toimintaansa laajentaessaan. Liiketoimet eivät sujuneet odotetulla tavalla ja perikunta meni konkurssiin.

3. Yli-Hourun saha ja mylly Pyhäjoella

Teollisuussahojen perustaminen oli tarkkaan valvottua toimintaa. Eräänä ongelmana olivat pitäjien yhteismetsät, joista talonpojat saivat ottaa rakennus- ja tarvepuunsa, mutta eivät saaneet harjoittaa myyntiä. Metsän käyttöä rajoitettiin myös lainsäädännön keinoin. 1734 annettu metsälaki muutti oleellisesti talonpoikien vapaata metsävarojen käyttöä ja tervanpolttoa, mutta hollantilaisperäisille hienoteräisille sahoille myönnettiin vuoden 1739 asetuksessa etuja. Sahojen verotus aloitettiin Suomessa vasta 1837. Lupa sahalaitoksen perustamiseen haettiin Ruotsin vallan aikana lääninhallituksen kautta Ruotsin kamarikollegiolta. Siinä määriteltiin myös sahausoikeus tukkeina. Kotitarvesahan perustamiseen riitti maaherran lupa.

Sahatavaran vienti Raahesta oli hyvin vähäistä 1700-luvun loppupuolella, mutta Pohjois-Amerikan vapaussota 1775-83 lisäsi suomalaisten laudanvientiä amerikkalaisten sahatavaran viennin lakattua. Ajankohta oli otollinen sahaustoiminnan aloittamiselle koska Oulu, Kokkola ja Vaasa saivat manittuna vuonna tapulioikeudet. Suora ulkomaanvienti Raahesta tuli mahdolliseksi vasta 1776 kaupungin saatua tapulioikeudet. Kun myös oman paikkakunnan vilkas rakennustoiminta lisäsi tarvetta, anoi raahelainen kauppias Baltzar Freitag (naimisissa Maria Soveliuksen kanssa) lupaa perustaa hienoteräinen saha Pyhäjoen kosken rannalle. Pyhäjoen pitäjän talonpojat vastustivat hanketta turvatakseen oman tervanpolttonsa, sillä tervaa voitiin polttaa metsästä kolme kertaa saman miespolven aikana, mutta kunnon sahapuun kasvu vaati kasvuaikaa useita miespolvia (Taulu 46).
Kolmannella yrityksellä Freitag sai perustamisluvan 1760-luvun lopulla ja toiminta aloitettiin välittömästi. 1810-luvulla sahausoikeus oli 1500 tukkia vuodessa, sahausaika keväällä ja syksyllä. Toiminta lakkasi kokonaan jo 1825. Sahayritys oli selvästi kauppasahaksi tarkoitettu.
Uusi vaihe Yli-Hourun sahalla alkoi vuonna 1844, kun Fredrik Sovelius perusti sen uudelleen Henrik Montinin jaJohan Gustaf Reinin kanssa. Myöhemmin Rein jäi pois ja mukaan tuli merikapteeni Isaac Gellman. Talonpojat vastustivat uudelleen perustamista
peläten sen kuluttavan liikaa metsävaroja ja haittaavan heidän myllynsä toimintaa. Uusi saha oli kaksiraaminen. Toisessa sahattiin tukin reunat tasaisiksi ja toisessa puu laudoiksi ja lankuiksi. Sahausoikeus 4000 tukkia vuodessa jakaantui 120 päivän sahausajalle keväällä ja syksyllä. Verovapauden päätyttyä vuonna 1846 veroksi määrättiin 33 tolttia lankkuja ja 44 tlt lautoja (Taulu 216).
Aika oli epäedullinen sahaustoiminnalle, sillä Ranskan helmikuun vallankumous lopetti viennin sinne kokonaan 1848. Seuraavalla vuosikymmenellä vienti kasvoi voimakkaasti
Itämaiseen sotaan asti. Sen alettua vienti lakkasi miltei kokonaan kahdeksi vuodeksi.
Vienti Englantiin oli mahdollista korkeista tulleista huolimatta, sillä tullimääräyksissä ei otettu pituutta huomioon. Niinpä vietiin mahdollisimman pitkää puutavaraa.
Muutamina vuosina Yli-Hourun saha sai tukkeja kruunun metsistä sekä jakamattomista yhteismetsistä, mutta tukkien saannissa oli vaikeuksia koko toiminta-ajan. Sahaus jäi aina alle sallitun määrän, vaikka se yleensä ylitettiin. Puupulan vuoksi sahaus keskeyi kaksi kertaa 1850-luvulla. Sahateollisuutta rajoittavat määräykset purettiin 1860-luvulla. Se vaikutti piristävästi sahan toimintaan. Suurimmat tuotot osuivat vuosille 1866 ja 1868. Yli-Hourun sahan toiminta päättyi 1872. 77

4. Ruukinkosken saha

Siikajoessa, Oulun eteläpuolella on 43 koskea. Vuonna 1840 saivat Zachris Franzén ja hänen lankonsa Zachris Lacke luvan perustaa sahalaitos Siikajoen Kalliokoskeen. Rakentaminen aloitettiin heti, mutta seuraavan vuoden tulva vei sen mennessään. Liikekumppanit päättivät siirtää sahan 5 km:ä itäänpäin Ruukinkoskeen. Lupa myönnettiin 1846. Saha rakennettiin koskessa sijaitsevan saaren länsipäähän vuokramaalle, mutta Franzén osti 1840 lopulla sahan kokonaan itselleen, osti myös maatilat jotka omistivat saaren. Kaksiraamisen sahan voimanlähteenä oli suuri vesiratas ja teho 55 hv.
Tuotteet ajettiin talvikelillä Raaheen Maivaperän satamaan. Matka kesti 2 – 3 päivää. Ajurien yöpymispaikkana oli Murron talo Relletissä.
1850-luvulla sahatavaran vienti kasvoi Krimin sotaan asti, joka katkaisi kokonaan lupaavasti alkaneen kehityksen. Menekkivaikeudet päättyivät vuosikymmenen lopulla ja 1858 Suomen vienti ylitti 400 000 tolttia.
Zacharias Franzén oli ennakkoluuloton, rohkea ja taitava liikemies, joka ei kaihtanut riskien ottoja. Raahen porvareista hän oli monipuolisin yrittäjä, joka ei turvannut ja luottanut yksinomaan laivanvarustukseen. 78
Hänen kuoltuaan 1852 sahalaitos joutui perikunnalle, jonka liiketoimintaa johti Fredrik Sovelius. Hän oli avioitunut vuonna 1850 Zachris Franzénin tyttären Johanna Margaretan kanssa. Perikunta möi Ruukinkosken sahan 1857. Sen ostivat oululaiset Johan Gustaf ja Carl Bergbom. Yhtenä syynä myyntiin saattoi olla Fredrik Soveliuksen & kumppaneiden omistama Yli-Hourun saha. Kun sen sahausoikeus oli pienempi ja puutavaran saanti vaikeaa, joutuu ihmettelemään miksi myytiin sahalaitos, joka oli suurempi ja puun saanti hyvin turvattu. Jouduttiinko myynnillä irrottamaan varoja perinnönjakoon? (Taulu 216)

Teollisuuslaitoksen myöhemmätkin vaiheet ovat kiintoisat. Bergbomit möivät sen 1919 Ruukki Oy:lle, jonka osakekannan omistivat Risto Ryti, Gösta Tallqvist ja Eero Koskelo. Toiminta Ruukissa jatkuu edelleen samalla paikalla, joskin tuotteet ovat toiset.

5. Oulun tulitikkutehdas

Tehdas on aloittanut toimintansa vuonna 1875. Perustajat lienevät olleet samat henkilöt, jotka omistivat teollisuuslaitoksen eli G. H. Möller, Fredrik Sovelius ja Henrik Sovelius Raahesta sekä Albert Stores ja H. Wegelius Oulusta. Soveliusten arkistossa on säilynyt täydelliset kassacontot vuosilta 1875 – 79 ja satunnaisesti muilta vuosilta. Viimeinen kassaconto on vuosilta 1881-82. Tilien allekirjoittajana esiintyy H. Wegelius, joka on hoitanut tilinpidon ja valvonut tehdasta. Oulun kaupungin maistraatin ja raastuvanoikeuden arkistoissa ei ole minkäänlaista tietoa tästä liikeyrityksestä, eikä Oulun kaupungin historiassa mainita sitä lainkaan (Taulu 215 ja 216). 81

6. Ruonan pikitehdas

Rannikkokaupungeilla oli yleensä kauppiaiden omistama tervahovi, jonne vientiin tarkoitettu terva koottiin säilytettäväksi ennen laivausta. Terva tarkastettiin, sillä heikkolaatuisen tuotteen toimittaminen ostajille pilaisi kauppiaiden maineen.
Raaheen tervahovi perustettiin 1774 meren rannalle Ruonaojan suulle puron länsipuolelle. Jo alkuvuosina sieltä laivattiin ulkomaille 4000 – 5000 tynnyriä tervaa. Kaupungin palossa 1810 tervahovi ja pikipolttimo säästyivät tulelta, mutta Itämaisen sodan aikana 1854 englantilaiset polttivat ne laivaveistämöiden, puuvaraston ja laivojen kanssa.
Vientiin kelpaamaton terva ohjattiin pikiruukille, jossa se keitettiin = tislattiin pieksi. Yhden pikitynnyrin valmistamiseen kului 3 – 4 tynnyriä tervaa. ”Polttimon pannuhuoneessa oli suuri kuparikattila, johon saattoi kerralla kumota peräti 50 tynnyriä tervaa. Polttaminen kesti noin kolme vuorokautta. Keitoksen kypsyys testattiin erikoisella tavalla: keitoksesta otettiin pikimälli, jota pureskelemalla kypsyys kävi selville. Jos mälli tarttui hampaisiin, keittämistä oli jatkettava. ( Raahen tien. hist. III) Keitossa tilavuus supistui neljännekseen eikä säilytys vaatinut yhtä paljon kalliita tynnyreitä ja tilaa. Sivutuotteena saatiin pikiöljyä, jolla oli aina hyvä menekki, etenkin kesäkautena hyttysöljyksi. Piki oli myös vientitavara, purjelaivojen tärkeä tiivistysaine. Raahen pikipolttimon vientimäärät vaihtelivat vuosittain 200 – 3000 tynnyriin. 82
Ensimmäinen Raahen pikipolttimo on sijainnut Pitkässäkarissa, seuraava Fantin saarella ja vuonna 1759 se siirrettiin Pikimäeksi nimitetylle paikalle Ruonaojan itäpuolelle. Tuolloin polttimon omistajina olivat Johan Sovelius, Alexander Freitag, Olof Nordberg ja Henrik Kiellin. Venäläiset tuhosivat polttimon 1809 (Taulu 64).
1832 pikiruukin omistajia olivat Fredrik Sovelius vanhempi, Z. Durchman, O. Lundberg, J. Fagervik ja B. M. Hajan. Vuosiosingot vaihtelivat 65 – 601 ruplan välillä. Kymmenen vuotta myöhemmin tulos laski rajusti. Itämaisen sodan jälkeen ei osinkoja voitu jakaa lainkaan pariin vuoteen. Uusi, lyhyt nousukausi tuotannossa oli 1870-luvulla, jolloin osingot kohosivat parin vuoden aikana lähes tuhanteen ruplaan, mutta sen jälkeen toiminta hiipui vähitellen. Pikiruukki toimi hämmästyttävän pitkään, sillä viimeiset tiedot ovat vuodelta 1892. Omistajan vaihdoksia tapahtui viimeisinä vuosikymmeninä useita kertoja. Vuosisadan puolivälissä omistajina esiintyvät Soveliuksista Johan Sovelius ja Fredrik Sovelius nuorempi, toiminnan loppuvaiheessa Fredrik Oscar Sovelius, Henrik Sovelius ja Conrad Brander (Taulu 62, 93, 152, 215, 216 ja 217) . 83, 84

7. Pattijoen Höyrypolttimo, Pattijoki Ångbränneri Bolag

Viinan kulutus oli 1800-luvulla suuri. Siitä tuli vähitellen yhteiskunnallinen ongelma. Toisaalta suhtautuminen alkoholiin oli ristiriitaista. Vuosisadan alkupuolella englantilainen William Lee oli kehitellyt viinasta ja suolasta ”ihmelääkkeen , joka paransi keksijän mukaan melkein kaikki sairaudet, mutta vuosisadan puolivälin tienoilla alettiin julkaista alkoholinkäytön vastaista kirjallisuutta. Englantilainen B. W. Richardson kirjoittaa ”Väkevät juomat kirjassaan:
”Viina tuli ihmisten pöytään ylöllistavarana eikä suinkaan välttämättömänä tarpeena. Ihmiskunta oli elänyt ja tullut toimeen varmaankin monta vuosisataa ilman viinatta ja miljoonia ihmisiä elänyt vuosisatojen halki onnellisina kaipaamatta sitä.

Jokaisella talonpojalla Suomessa oli ns. kotitarve- viinanpoltto-oikeus. Kaikkialla väestön kasvu oli nopeaa. 1750 – 1913 välillä Euroopan väestö melkein nelinkertaistui. Kasvavan väestön elättämiseen olisi tarvittu lisää viljaa, mutta sitä kuluikin vuosittain yhä suuremmat määrät väkijuomien valmistukseen. Epäkohtaa yritettiin ratkaista erilaisin keinoin, jotka osoittautuivat tehottomiksi. Eräs keino oli lyhentää luvallista polttoaikaa. Se vähensikin jonkin verran tuotantoa ja kulutusta. Seurauksena oli kuitenkin salapolton lisääntyminen ja salakuljetus. Vuoden 1863 valtiopäivillä hallitus esitti kotitarvepolton lakkauttamista ja valmistuksen siirtämistä erillisiin tehdaslaitoksiin, jotka maksaisivat valmisteveroa. Osa papistoa ja koko talonpoikaissääty vastusti esitystä sitkeimmin, mutta lopulta esitys hyväksyttiin. Hallitsija hyväksyi esityksen 1865 ja kuuluisa päätös tuli voimaan seuraavan vuoden alusta lukien. 85
Raahelainen porvari Ludvig Ahlqvist anoi jo vuonna 1867 lupaa perustaa Pattijoelle Joensuun tilalle viinapolttimo, tuotannoltaan 15 000 kannua 50% viinaa (kannu n.2,6 l ). Päätöstä odotellessa perustettiin yhtiö, johon anojan lisäksi kuuluivat Johan Aspegren, G. H. Möller ja Fredrik Sovelius nuorempi. Saloisten kuntalaiset antoivat tehtaasta myönteisen lausunnon muutamaa soraääntä lukuunottamatta ja Oulun läänin kuvernööri antoi yhtiölle vuonna 1874 oikeuden valmistaa 30 000 kannua viinaa. Tuotettava viinamäärä piti anoa joka vuosi uudelleen. Määrä vaihteli eri vuosina 5000 – 130 000 kannun välillä. Yhtiön kirjanpito osoittaa, että tuotanto jäi joka vuosi sallittua alemmaksi (Taulu 216).
Vuoden 1875 tuotanto oli 60 000 kannua ( lupa 88 000) ja seuraavana vuonna n. 88 000 kannua ( lupa 130 000 ). Nämä olivat huippuvuosia. Olipa tuotannossa muutaman vuoden taukokin, koska Ahlqvist teki vuonna 1879 verovalituksen “vaikka polttimossa ei ole valmistettu viinaa kolmeen vuoteen.” Valitus hyväksyttiin. Tuotannon alettua uudelleen määrät jäivät huippuvuosien lukuja pienemmiksi. Tehdas tuotti yhteensä 1873-89 välisenä aikana 685 166 kannua viinaa. Loppuvaiheessa polttimon osakkaina olivat G. H. Möller, Johan Aspegren, Ludvig Allqvist, Georg, Ebba, Matts August ja Katarina Sovelius sekä Fredrik Oscar Soveliuksen lapset. Tehtaan vastaavana hoitajana toimi Ludvig Ahlqvist (Taulu 311, 341, 391, 412 ja 419).
Raaka-aineina käytettiin viljaa ja perunaa, joita viljeltiin tehtaan ja osakkaiden pelloissa, mutta ostettiin myös paikallisilta talonpojilta. Valmiiden tuotteiden lisäksi tehtaasta myytiin rankkia lähipitäjiin. Kaikille ei viinapolttimon perustaminen ollut mieleen. Oululaisessa sanomahti Kaiussa arvosteltiin tehtaan perustamista ja kerrottiin viinan huonoista vaikutuksista kaikenikäisille. Erityisesti paheksuttiin kerralla yhdelle asiakkaalle myytävää 5 kannun määrää ( = 13 l.).
Polttimon toiminta päätettiin lopettaa vuonna 1900. Syyskuun 8 päivänä mainittuna vuonna julkaistiin ilmoitus:

VIINAPOLTTIMON HUUTOKAUPPA
Myydään kolmikerroksinen hirsinen polttimo, kivinen varastorakennus,
asuin- ja ulkohuonerakennus, paja, 10 hv höyrykone, höyrypannu,
2-kivinen mylly, Ellenbirger koneet, varasto- ja kuljetusastiat.

Yhtiön viimeinen kokous pidettiin 1905. 86, 87

8. Raahen olutpanimo

Nykyinen Kauppakoulun mäki tunnettiin aiemmin nimellä Paavonperä. 1800-luvulla siellä pyöri kahdeksan tuulimyllyä. Niiden lisäksi alueella toimi jo varhain pieni, alkeellinen olutpanimo. Paavonperän sivussa, Rantakadun eteläpäässä sijainneen talon omisti Baltzar Fellman. Gustaf Candelin ja Fredrik Sovelius ostivat sen tarkoituksenaan aloittaa talossa oluenvalmistus. Myöhemmin osakkaaksi tuli myös J. Lundström. Lupa toiminnan aloittamiseen myönnettiin 1858. Työntekijöitä oli vain kolme henkeä. Suurimpana osakkaana Fredrik Sovelius näyttää johtaneen panimoa (Taulu 216).
Ensimmäisen vuoden aikana valmistettiin 50 000 kannua olutta ( kannu 2,6 l.), seuraavana 21 500 kannua. Valmistusmäärät vaihtelivat toimikauden kuluessa n .6 000 ja 50 000 kannun välillä. Viinan kotitarvepolton päättyminen lisäsi oluen kulutusta, koska panimon tuotto nousi 1860-luvun lopussa nelinkertaiseksi edellisten vuosien tuotosta, mutta laski voimakkaasti seuraavan vuosikymmenen alussa. Panimossa valmistettiin myös virvoitusjuomia. Panimotoimintaan vaikutti myönteisesti se, että paikkakunnalla oli saatavissa edullisesti maltaita ja sokeria ”Lumperin myllystä. Vuonna 1874 olutpanimon privilegio ja laitteet myytiin Axel Branderille 4000 Smk:lla (Taulu 59). 88, 89 Paikalla harjoitettiin panimotoimintaa myöhemminkin aina 1950-luvulle asti.

9. Kesälän tiilitehdas

Tiilitehtaan perusti Fredrik Sovelius vuonna 1875 Johan ja Stiina Pyhtilältä vuokratulle maalle. Tehdas kuului myöhemmin Langin ”konserniin. Oulun Maakunta-arkistoon sijoitetussa Sovion arkistossa ei ole säilynyt tietoja tiilitehtaan tuotannosta tai tilinpidosta, mutta arkistossa on mm. mielenkiintoinen sopimusluonnos Raahen seminaarin rakennustyömaalle toimitettavasta 150 000 tiilen erästä vuosina 1896 ja – 97. Tiilierän toimittamisesta ei ole tietoja Sovion arkistossa (Taulu 216).
Fredrik Sovelius suunnitteli tiilitehtaalle pistoraidetta, mikä olisi toteutuessaan helpottanut raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetusta. Aie ei toteutunut.
Tehdas myytiin Fredrik Soveliuksen kuoleman jälkeen vuonna 1898 Oskari Rantaselle, mutta jo vuonna 1902 jätettiin teollisuushallitukselle ilmoitus tehtaan toiminnan lopettamisesta. 90

10. Topin tiilitehdas

Fredrik Wilhelm Sovelius ilmoitti 12. 01. 1903 raastuvanoikeudelle ryhtyvänsä harjoittamaan liiketoimintaa Raahessa nimellä Fredrik Sovelius n. Samana vuonna merkittiin kaupparekisteriin Topin tiilitehdas osakeyhtiö, jonka perustajina olivat ilmoituksen tekijän lisäksi Rosa Sovelius ja Bertil Sovelius. Tehtaan rakentaminen alkoi jo vuotta aikaisemmin Koivumaan maalle, Raahen radan varteen lähelle Topin pysäkkiä rakennusmestari Wikkulan johdolla. Paikka oli valittu hyvien kuljetusmahdollisuuksien mukaan, mutta myös savea ja vettä oli riittävästi. Tehtaan johdosta vastasi Fredrik Sovelius ja tuotannosta tiilimestari Matti Poukkula. Tiilimestari oli työnjohtaja, joka valvoi savennostoa, polttopuiden hankintaa, tiilien lyöntiä ja polttoa sekä myyntiä! Palkakseen hän sai 1000 Smk vuodessa ja neljäsosan puhtaasta voitosta (Taulu 217, 218 ja 286).
Parhaimmillaan tehtaan tuotanto oli 70 000 tiiltä ( 1905 ) vuodessa. Tuotanto rajoittui kesäaikaan koska ilmakuivaus oli ainoa kuivausmenetelmä. Siitä syystä sateisina kesinä polttoja voitiin suorittaa vain rajoitetusti.
Viimeiseksi tiilien valmistusvuodeksi jäi kesä 1906, mutta tiiliä myytiin vielä toukokuussa seuraavana vuonna. Yritys ei todennäköisesti kannattanut kovin hyvin koska viimeinen velkaerä maksettiin lainan antaneelle pankille vasta 1910 eli kolme vuotta toiminnan päättymisen jälkeen. 07. 02. 1906 Rosa Sovelius ilmoitti Raahen Sanomat-lehdessä myytäväksi Topin tiilitehtaan isoja ja pieniä tiiliä. Fredrik Wilhelm kuoli maaliskuussa 1906 ja äiti hoiti tiilitehtaan asioita poikansa jälkeen. 91, 92

 

11. Kesälän maatila

Salon kihlakunnan lainhuutopöytäkirjojen mukaan Kesälän (no 18) maatila kuului Salon kihlakunnan kruunvoutiGustaf Adolf Hårdhille (vaimo Emilia Katarina Sovelius), jonka nuorin poika agronomi Robert Johan Hårdh sai lainhuudon Pattijoen pitäjässä sijaitsevaan Kesälän maatilaan vuonna 1879. Eräiden tietojen mukaan hän viljeli tilaa jo vuodesta 1876. Robert Johan kuoli naimattomana jo 1880 (Taulu 95).
Fredrik Sovelius nuorempi (1822-1897) osti Kesälän 15. 08. 1882 huutokaupasta. Lainhuuto on saatu saman vuoden marraskuussa. Kesälä siirtyi omistajan pojalle Fredrik Oscar Soveliukselle (1855 – 02. 11. 1896) 16. 04. 1886 ja hänen leskensä möi maatilan Gustaf Tuoviselle 31. 10. 1898 (Taulu 216 ja 217).
Kesälän maatilan koko oli 5/8 manttaalia, maata yli 700 hehtaaria. Viljelty pinta-ala oli muutamia kymmeniä hehtaareja ( 1910 55 ha ). Talossa oli kolme torpparia, Jokela, Ehrola ja Myllys. Päivätöitä vaadittiin yleensä kaksi miestyöpäivää viikossa talon työkaluilla sekä kaksi viikkoa hevostyöpäiviä kesällä ja talvella. Vastineeksi torppari sai raivata itselleen neljä tynnyrinalaa peltoa ( 2 ha), yhden tynnyrinalan vasikkahakaa ja kaataa heinää yhteisiltä heinämailta.
Parhaana vuonna (1894) Kesälässä oli lehmiä 31 päätä ja eniten tuottavalta lehmältä saatiin maitoa 2 199 litraa. Heinää kerättiin enimmillään 323 häkillistä (1890) yhteensä 15 (luonnon-) niityltä: Sääskisuo, Pahakorpi, Palo, Säily, Pohjaranta, Kommo, Apaja, Sorttanen, Navettaneva, Kampuraneva, Kotiranta, Kesälä, Johde ( joka oli sotilastorppa ), Toppi ja Härkäsuo. Osa näistä niityistä oli niin kaukana, että siellä vietettiin useampia päiviä ja yövyttiin niittysaunalla.Tilalla pidettiin myös kanoja. Fredrik Oscar osti kylän pojilta harakan ja variksen munia niiden ruoaksi. Joskus pojat toivat myös rastaan munia, mistä ostaja moitti poikia sanoen “Ostan kuitenkin, kun olette ottaneet ne pois pesästä.” Yksi tuojista, Väinö Alatalo sanoi poikien puolustukseksi “Niinhän nuo räkättivät kuin varikset.”

Vuoden 1898 elonkorjuun tuotto oli 152 hl ruista, 106 hl ohraa, 248 hl kauraa ja 510 hl perunaa. Henkilökunnan määrä vaihteli 8 – 10 välillä. 1895 – 96 palveluksessa olivat:

• Pohjanrannan vahti Antti Pellonpää
• Kotirannan vahti Samuli Jokela
• Metsävahti Juho Myllylä
• Vahti L. E. Keränen
• Maitokuski Jaakko Kaarela
• Rengit Johan Pekuri, Juho Ojanlatva ja Abraham Paldanius
• Karjapiiat Liisa Krekula ja Maria Joensuu

Tilan tilikirjat ovat hyvin säilyneitä ja yksityiskohtaisia. Merkinnät päättyvät vuonna 1899. 93, 94, 95

 

12. Raahen Villakutomotehdas Oy

Otsikossa mainittu toiminimi merkittiin kaupparekisteriin vuonna 1908. Perustajat ja osakkaat olivat Bertil Sovio,konsulinna Rosa Sovelius, ja Tor Sovio, joka johti tehdasta.
Hän perehtyi kutomatehtaisiin Klingendahlin tehtaassa Tampereella ja saman alan teollisuuslaitoksen toimintaan Freiburgissa Saksassa.Yhtiötä varten rakennettiin tehdasraken- nukset omalle 3705 neliömetrin suuruiselle tontille Pitkänkadun (myöhemmin Kauppakatu) eteläpäähän. Ajanmukaiset koneet hankittiin Saksasta. Parhaimmillaan tuotteita syntyi 63 työntekijän voimin (1913). Tuotteita kaupattiin kaikkialle maahan ja ulkomaille, mutta yritys ei ollut kannattava. Yhtenä syynä kannattamattomuuteen saattoi olla tuotteiden väärä hinta-laatu-suhde. Niitä kaupattiin liian alhaisella hinnalla hyvään laatuun nähden.
Tehdas toimi kuusi vuotta perustajaosakkaiden nimissä. Vuonna 1914 se myytiin rakennuksineen ja tontteineen Oy Trikoo Aktiebolagille 80 000 markan hinnasta. Uuden yhtiön omistivat Karl Löfhjelm, August Myllylä ja Bertil Sovio. Asiakirjoista ei ilmene tietoja Oy Trikoo Ab:n vaiheista eikä tehtaan lopettamisvuotta, joka todennäköisesti on 1918. Kiinteistössä toimi myöhemmin Raahen Ympäristön Osuusmeijeri ja maitokauppa 1960-luvun alkuun (Taulu 217, 218 ja 288). 96

13. Salahmin rautaruukki Vieremällä

Rauta oli oleellisen tärkeä raaka-aine laivanrakennusteollisuudessa. Koska Pohjois-Suomesta puuttuivat raudanvalmistus- ja jalostuslaitokset 1800-luvun alussa, anoi Erik Julin Senaatilta kaikkien rannikkokaupunkien puolesta tullivapauden laivanrakennustarvikkeille. Tullivapaus hyväksyttiin 1854 – 60 väliseksi ajaksi. Mutta jo ennen sitä yritteliäät laivanvarustaja-kauppiaat alkoivat perustaa rautaruukkeja järvimalmin esiintymisalueille. Näitä ovat hiekka- ja moreeniperäisten seutujen järvet.
Suomessa toimi vuodesta 1616 alkaen 1900-luvun alkuun useita pienehköjä rautaruukkeja, jotka saivat malminsa soista ja järvistä. Järvimalmia esiintyy etenkin Keski- ja Itä-Suomen järvissä. Muualla se on harvinaisempaa. Malmi on järvien pohjassa noin 10 – 30 cm:n paksuisena ruostemaisena kerroksena (limoniittia). Järvirautamalmi uusiutuu hyvin hitaasti, koska malmin syntyminen perustuu mineraaleista liuenneen raudan vähittäiseen kiteytymiseen järvivedessä hauli- tai hernemalmiksi. Nostamista helpottaa se, että sitä on yleensä vain alle 10 metrin syvyydessä. Vielä 1900-luvun alussa malmia nostettiin vuosittain n. 40 000 tonnia. Ulkomailta tuodun raudan halpa hinta ja paremmanlaatuisen malmin louhiminen kaivoksista lopetti vähitellen tämän luonnonvaran käytön. Samalla pienet masuunit lopettivat toimintansa.
Vuonna 1805 rakennuttivat ruotsalaissyntyiset kauppiaat ja teollisuusmiehet Elias ja Lars Fredrik Dahlström pienen sulattamon ja harkkorautapajan Pohjois-Savoon, Murennusjoen Kyhjönkosken rannalla. Laitokset olivat niin pieniä, ettei niille anottu edes perustamislupaa. Ruukki vaihtoi useita kertoja omistajaa ja joutui lopulta viipurilaisen kauppiaan Timofei Tichanoffin haltuun, jolta raahelainen kauppaneuvos Zachris Franzén (1787 – 1852), piispa Frans Mikael Franzénin veli, osti yrityksen 20 000 ruplan hinnasta vuonna 1828. Kaupan mukana tulivat hytin lisäksi Postilan ja Latokankaan maatilat.
Tämän kaupan seurauksena Zachris Franzénista tuli Pohjois-Suomen merkittävin raudanvalmistaja, koska hän vähän myöhemmin perusti vielä Jyrkkäkosken rautaruukin.
Zachris Franzén oivalsi mitä mahdollisuuksia yritys voisi tarjota ja ryhtyi oitis laajentamaan sitä. Hän muutti rautaruukin nimen Salahmin ruukiksi ja sai sille toimiluvan vuonna 1829. Valmistusmäärä oli aluksi 150 kippuntaa eli 25 000 kiloa rautaa vuodessa (kippunta 170 kg), mutta tuotantoa lisättiin useita kertoja ruukin toimiaikana.
Malmia nostettiin Salahmin, Marttisen, Rotimen ja Rahajärvestä sekä Onkivedesta, Karva- ja Poroselältä. Myöhemmin malmin nosto ulotettiin muuallekin Pohjois-Savon vesistöihin. Malmi sulatettiin takkiraudaksi, Ostokosken (lakkautettiin 1849), Saarikosken ja Nissilän Myllykosken hyteissä (lakkaut. 1870-l).
Raudan kysynnän kasvaessa tuotantoa laajennettiin ja vuonna 1859 rakennettiin kankirautapaja, missä takkirauta taottiin koskivoiman käyttämillä jättiläismoukareilla kankiraudaksi. Siitä taottiin rekirautoja, ankkureita ja kettinkejä. 1837 uudistettiin manufaktuuripaja, jossa oli nippu- ja myöhemmin kaksi naulavasaraa. Pajassa valmistettiin vuosittain 60 kippuntaa kirveitä, lapioita, nauloja, hevosenkenkiä, laivatakeita ym. ja 1860-luvulla määrä nostettiin lähes 90 kippuntaan. Tuotteita kuljetettiin hevoskyydillä lähikaupunkeihin ja 180 km:n päässä olevaan Raaheen Pekkatorin laidalla sijainneeseen ”Salahmin raudan kauppaan , joka toimi Langin talon matalassa sivurakennuksessa.
Ruukin laajentuessa piti turvata työntekijöiden asuinolosuhteet. Ammattimiehiä perheineen muutti paikkakunnalle rannikon kaupungeista, mm. Vaasasta. Salahmiin rakennettiin mestareille, konttorihenkilökunnalle ja työväestölle lisää asuntoja. Laajimmillaan ruukki antoi toimeentulon noin 200 perheelle ja lisäksi erilaisia ansiomahdollisuuksia paikakuntalaisille. Niistä oli merkittävin maataloustuotteiden kauppa, mutta kun Salahmin kylästä ei saatu elintarvikkeita riittävästi, osti kauppaneuvos Franzén lisää maata ja perusti sinne voimaperäisen maa- ja karjatalouden.
Salahmin ruukinalueen uusklassinen, osittain kaksikerroksinen päärakennus ehti valmistua juuri ennen kauppaneuvos Franzénin kuolemaa. Talo sijaitsee kosken partaalla ja sitä ympäröi laaja rantapuisto koivukujineen ja huvimajoineen. Tässä rakennuksessa ruukin patruunan perhe asui kesäisin ja se oli myös monien merkittävien perhejuhlien pitopaikka. (Joissakin lähteissä rakennuksen suunnittelijaksi mainitaan arkkitehti C. L. Engel, mikä tuskin pitää paikkaansa, koska hän kuoli jo 1840.) 97

Kauppaneuvos Zachris Franzénin kuoltua 1852, ruukin johto siirtyi hänen vävylleen Fredrik Soveliusnuoremmalle. Hänen aikanaan valmistui uusi 80 lehmän kivinavetta (vuonna 1858), jossa oli tilat myös hevosille, lampaille ja sioille. Fredrik Sovelius hankki parempituottoisia lehmiä ruukin navettaan Hollannista asti (Taulu 216).
Salahmin raudan tuotannosta on säilynyt niukasti tietoja. Alkuaikojen 150 kippunnan tuotanto ylitettiin moninkertaisesti ja vuonna 1857 se oli 854 kippuntaa. Vuonna 1845 kankirautaa tuotettiin 275 kippuntaa ja vuonna 1859 460 kippuntaa. Myös taosten määrä nousi 1840- luvun 60 kippunnasta keskimäärin 89,3 kippuntaan vuodessa 1858-73 välisenä aikana. Yhteen kippuntaan kankirautaa tarvittiin malmia keskimäärin 10 tynnyriä ja hiiliä 5 lästiä.

Fredrik Sovelius oli ensisijaisesti laivanvarustaja. Siinä ominaisuudessa hän oivalsi nopeasti vuonna 1856 valmistuneen Saimaan kanavan tarjoamat mahdollisuudet kuljettaa vesitse Salahmin tuotteita, tervaa, elintarvikkeita ja puutavaraa Viipuriin ja Pietariin. Samalla voitaisiin turvata Salahmin tarvitsemien tarvikkeiden kuljetus. Laivat eivät joutuisi kulkemaan kumpaankaan suuntaan tyhjänä. Kysymyksessä olivatkin varsin huomattavat tavaramäärät. Esimerkiksi vuonna 1844 Salahmiin kuljetettiin suolaa 1318 tynnyriä (1 tynnyri = 1.649 hl). Lisäksi sinne vietiin sokeria, kahvia, viinaa, rommia, paperia ja vaatteita. Salahmista tuotiin aikaisemmin lueteltujen lisäksi potaskaa, kaskijyviä, talia ja laivanrakennuspuita. Vesitse tapahtuvalle tavarankuljetukselle oli siis olemassa tarvetta.
Kanavan valmistuminen sai aikaan huomattavia muutoksia Pohjanmaan rannikkokaupunkien kauppaan. KunSavon ja Pohjois-Karjalan kauppa oli Uudenkaupungin rauhan jälkeen suuntautunut Pohjanlahden kaupunkeihin, se kääntyikin nyt pääasiassa etelään ja rannikon kaupunkien kauppa väheni tuntuvasti. Siksi alettiin varustaa lukuisammin rahtilaivoja, joilla rahtia kuljetettiin kotimaan kaupunkeihin, mutta myös vieraisiin maihin. Vaihe jäi lyhyeksi, mutta merkittäväksi Raahen laivanvarustuksen historiassa.
Laivarahtien kuljettaminen Raahesta Pietariin ja Kronstadtiin oli hyvin vilkasta 1800-luvun puolessa välissä.

Fredrik Sovelius rakennutti vuonna 1858 kaljaasi Salahmin, vetävyydeltään 38 lästiä (1 lästi 5, 24 kuutiom).
Raahen merimieshuoneen pestauskirjassa (”Förhyrnings Bok ) on saman vuoden kesäkuun 20. päivältä seuraava merkintä:
”Allanimetyt henkilöt pestataan 5/115 lästin vetävään kaljaasi Salahmiin, jonka kauppalaivuri Johan Hannila tulee ohjaamaan Viipuriin ja täältä edelleen Saimaan kanavan kautta Kuopioon ja sieltä edelleen määräyksen mukaan.
Perämies Joh. Abram Frosterus 40 v., naimisissa, alimatruusi Nils Vahlgren 17 v. , naimaton, kokki Johan Huhtala17 v., naimaton.”

Säilyneistä asiakirjoista ei ilmene kuinka monta matkaa Salahmi teki Salahmin- Viipurin-Pietarin välillä, mutta seuraavana vuonna on merimieshuoneen pestauskirjassa uusi pestaus.
”Vuonna 1859 toukokuun 23 päivänä pestataan allanimetyt merimiehet miehistöksi 38 lästiä vetävään kaljaasi Salahmiin, jonka laivuri Johan Krank tulee laivan talvehtimispaikasta Maaningasta läheltä Kuopiota ohjaamaan edelleen määräyksen mukaan. Miehistöksi pestattiin perämies Frosterus, matruusi Johan Villman ja jungmanniThomas Harakka.”
nsimmäisen matkan päätepiste oli Pietari, mutta seuraavina vuosina kaljaasi liikennöi paitsi kotimaan satamiin,Tallinnaan, Lyypekkiin ja Kööpenhaminaan. Alus haaksirikkoutui vuonna 1865 Söderarmin rantaan Ruotsin rannikolla. 98, 99, 100

Mielenkiintoisena lisänä mainittakoon, että Lovisa Franzén perusti vuonna 1855 Salahmiin koulun, jota paikkakuntalaiset kutsuivat ”Rouvan kouluksi. Siinä opiskelivat sekä lapset että aikuiset. Koulussa opetettiin uskontoa, laskentoa, sisälukua, kirjoitusta ja käsityötä. Kirjat ja työvälineet saatiin koululta ilmaiseksi. Koulu oli ns.Bell-Lancasterkoulu, jossa varttuneemmat ohjasivat opettajan apuna pienempiä oppilaita. Koulutyyppi oli yksinkertainen toteuttaa, oppimistavoitteiden saavuttaminen nopeaa ja kustannukset vähäisiä. 101

Ruukin asioiden hoitaminen Raahesta käsin ei ollut helppoa. Perikunta suunnitteli Salahmin myyntiä jo 1870 ( Tapio 1870, n:o 29), mutta myynti toteutui vasta 1874 ( Helsingfors Dagbl. 1874 n:o 61). Jo sitä ennen ruukki oli useita vuosia vuokralaisten hallussa. Ostaja oli toiminimi Paul Wahl & Co (Paul Wahl oli Viipurin saksalaisen srk:n khran poika). Kauppahinta 246 000 mk. Uusi omistaja teki ruukissa monia uudistuksia, rakensi mm. masuunin. Rauta toimitettiin Salahmista yhtiön Varkauden tehtaille. Viimeinen sulatus Salahmissa tehtiin vuonna 1908 ja seuraavana vuonna Salahmi siirtyi Varkauden tehtaiden kaupan yhteydessä A. Ahlströmin haltuun. Vuonna 1950 kosken ja päärakennuksen
omistajaksi tuli Savon Voima Oy. Tänään Salahmin rakennukset ovat yksityisessä omistuksessa ja päärakennuksessa toimii sekä ravintola että majoituslaitos.

14. Jyrkkäkosken rautaruukki ja maatilat Sonkajärven pitäjässä

Franzén sai viljelyoikeuden rappiolla oleviin Jyrkän ja Ronkalan kruununtiloihin Sonkajärven pitäjässä, jotka osti myöhemmin omakseen. Tiloista hänen kanssaan kilpaillut kuopiolainen Makar Gurtsev möi hänelle Laakan, Kiltuan, Hajasen ja Haapajärven malmioikeudet. Franzén anoi lupaa perustaa alueelle Jyrkkäkosken rautaruukin, johon kuuluisivat masuuni ja kankivasara. Lupa myönnettiin 1831. Ruukki sai 15 verovapausvuotta ja oikeuden tuottaa 300 kippuntaa harkkorautaa vuodessa. Rakennustyöt kestivät useita vuosia. Masuunille piti rakentaa yli kymmenen kilometriä tietäkin.
Ensimmäinen puhallus masuunilla toimitettiin joulukuussa 1835. Kymmenen vuotta myöhemmin Franzén kirjoitti:”Kaukana siitä, että minä tästä hätiköiden tehdystä laitoksesta olisin saanut muuta kuin vaivaa ja huolta; en ole nähnyt vähintäkään tuloa niistä melkoisista pääomista, jotka perustamiseen ovat hävinneet jättämättä toivoa hyvityksestä edes tulevaisuudessa.
Kirjoitus liittynee vaikeuksiin, joita kankirautapajalla oli. Rakenteet olisi pitänyt uusia kokonaan ja tuotteiden kuljetusmatkat olivat pitkiä ja hankalia. Niitä kuljetettiin mm. Iijärven rantaan, Soinlahteen, jonne matkaa tuli 35 virstaa (suomal. virsta n.1068 m), Kuopioon, Mikkeliin, Viipuriin ja Raaheen, josta niitä vietiin myös Venälälle.
Vaikeuksista kirjoitti myös vuorihallituksen yli-intendentti Nils Nordenskjöld seuraavasti:

”…ne epäsuotuisat olosuhteet, jotka enemmän tai vähemmän haittaavat kaikkia maan sisäosissa olevien järvimalmilaitosten omistajia, painavat kenties raskaimmin kyseessäolevaa rautatehdasta (Jyrkkäkoski), koska Pietari, valutakkiraudan ainoa myyntipaikka on liian etäällä, ei ruukki voi myydä mainittua raaka-ainetta edullisesti samalla kun sillä, niin kuin järvimalmitakkirautaan perustuvilla kankirautavasaroilla yleensä, on kilpailijoita harkkohyteissä, joiden tuotteet melkein aina voittavat kankirautapajojen tuotteet. 102

Kun Franzén kuoli 5. 5. 1852, möivät perilliset (Fredrik Sovelius) jo vuoden kuluttua Jyrkkäkosken ruukin, Jyrkän ja Ronkalan tilat sekä kotitarvesahan ja -myllyn Varkauden ruukin hoitaja Johan Erik Malmborgille 8 000 Srbl:n (hopearupla) hinnasta. Kaksi vuotta myöhemmin ruukin ja tilat osti kauppaneuvos Paul Wahl 17 000 SRbl:n hinnasta. 103
Franzénin aikana ruukin tuotto jäi keskimäärin 250 kippuntaan vuodessa, mutta parhaimmillaan ruukki tuotti Paul Wahlin aikana jopa 700 kippuntaa. Mainittakoon, että Jyrkkäkosken ja Salahmin rauta kuljetettiin myöhemmin Varkauteen, Wahlin perustamaan putlaus- ja valssilaitokseen. Näistä laitoksista ovat kehittyneet nykyiset Varkauden tehtaat.

15. Vesikosken rautaruukki Pyhäjoella

Vuonna 1840 Zachris Franzén perusti Vesikosken rautaruukin Pyhäjoen vesialueelle yhdessä Zachris Durchmanin ja Isaac Gelmanin kanssa. Rautaruukki sai Senaatin Talosuosaston korotonta lainaa kymmeneksi vuodeksi, oikeuden ottaa rakennuspuut valtion metsistä ja verovapauden 20 vuodeksi. Malmia nostettiin Komu,Parkkima ja Pyhäjärvestä. Edellytykset tehokkaalle toiminnalle olivat olemassa, mutta tarkastajat eivät olleet tyytyväisiä ruukin toimintaan. Ruukkiin liittyneen Koskelan maatilan hoito lienee ollut omistajille
tärkeämpi kuin raudan tuotanto. Rautaruukki toimi vain kesäisin viiden työntekijän voimin. 1843 tuotettiin rautaa 150 kippuntaa (kippunta 136 kg), mutta myöhemmin vain 102 kippuntaa. Omistussuhteissa tapahtui muutoksia. Durchmanin osuuden osti Franzén ja hänen kuoltuaan 1852 osuus siirtyi perikunnalle, jonka liiketoimintaa johtiFredrik Sovelius. Uusina osakkaina tulivat mukaan Henrik Montin ja Johan Gustaf Rein. Samana vuonna Senaatti peruutti tukensa laitoksen huonon kunnon vuoksi ja vaati lainan takaisin (Taulu 216).
Fredrik Sovelius ehti olla mukana toiminnassa vain neljä vuotta, sillä ruukki ja Koskelan maatila myytiin vuonna 1856 merikapteeni Henrik Sjöbergille 8 900 SRbl:n hinnasta. Uusi omistaja rakennutti melkein koko laitoksen uudelleen ja laajensi sitä. Tuotetun raudan määrä kolminkertaistui. 104

16. Nybyn lasitehdas Iin Olhavassa

Suomessa toimi 1600-luvulla vain yksi, Uudenkaupungin lasitehdas. Liikemaailman mielenkiinto lasinvalmistusta kohtaan heräsi täällä varsinaisesti vasta seuraavalla vuosisadalla. Tehtaita perustettiin kaikkiaan 12, joista yksi Iin Olhavan kylään 1782, mutta aloitti toimintansa vasta kahden vuoden kuluttua rakennusten valmistuttua. Vuosisadan lopussa se oli maan huomattavin lasitehdas.
Ensin perustamisluvan saanut Johan Nylander aikoi pystyttää tehtaansa Toppilan verotilalle, josta omisti kolmanneksen. Ennen aikeen toteutumista Toppilaan rakennettiin kuitenkin Oulun Tervahovi. Hän osti Olhavan kylästä Säynäoja ja Vähäsäynäoja nimiset tilat. Ne yhdistettiin Nyby – nimiseksi tilaksi. Paitsi lasitehdasta, sinne rakennettiin laivaveistämö, saha ja mylly. Tilan viljelysmaita lisättiin raivaamalla. Nylander merkitytti omalla kustannuksellaan laivaväylän merelle (80 km) ja väylän Ouluun. Aluksi tehtaassa oli yksi lasiuuni, kuusi puhaltajaa, joista viisi ulkomaalaista. Nylander luovutti tehtaan vävylleen Adolph Falanderille, joka sai sen otolliseen aikaan, sillä 1792 alkoi voimakas nousukausi. Tehtaat pystyivät vaivoin tyydyttämään kysynnän. Puhaltajia oli nyt 19 ja työväkeä yhteensä 300. Monet onnettomuudet, tulva, tulipalo ja työsuhdeselkkaukset aiheuttivat lopulta tehtaan sulkemisen 1804. Pian alkoi Suomen sota, talouselämä lamaantui ja tehdas vaihtoi useita kertoja omistajaa. Vuonna 1834 tilan ja siihen kuuluvan tehtaan ostivat konkurssihuutokaupassa Zachris Franzén, Fredrik ja Matts August Sovelius (Taulu 94 ja 216) . Tehtaan hoitajaksi nimitettiin Matts August Sovelius, joka toimi tähän aikaan kauppiaana Oulussa. Omistajat kohensivat rappiolle joutunutta tehdasta. Sulatusuuni korjattiin, puhaltajia palkattiin enimmillään seitsemän. Hyttimestarina toimi P. Wahlberg. Yhtiötoverit käynnistivät myös sahan ja perustivat tehtaalle kaupan. Maakauppa oli tähän aikaan kielletty, mutta koska se tuli tehtaan alueelle kaupan avaaminen oli mahdollinen. Koska uusilla omistajilla oli laivoja sekä valmiit kanavat tavaratoimituksille, markkinointi sujui aluksi vaikeuksitta. Matts August möi lasia Oulussa, Fredrik Sovelius ja Franzén Raahessa. Pahaksi onneksi Ruotsi määräsi tähän aikaan lasituotteille täyden tullisuojan ja Venäjä 5% vientitullin. Valmistus ei enää kannattanut. Vienti tyrehtyi myös koska laatu ei enää tyydyttänyt. Tuhkalasi muuttui aikaa myöten sameaksi ja markkinoille tuli ajanmukaisemmista tehtaista kirkasta lasia.Vuonna 1835 tehdas tuotti voittoa 4.283 riksiä ja 1837 10.177 riksiä. Sahan tuotto oli samoina vuosina 362 riksiä ja 13.766 riksiä. Nämä summat eivät olleet vähäisiä, mutta liikekumppaneilla oli erimielisyyksiä ja he möivät tehtaan 1841 oululaiselle Johan Abraham Fellmanille vain kahdeksan toimivuoden jälkeen. Maatila oli myyty jo kaksi vuotta aikaisemmin. 79, 80

Skinnarvikin lasitehdas 1875 – 1934

Johan Valdemar Sovelius (Taulu 153) muutti vuonna 1878 Piikkiöön, josta hän osti 1300-luvulla perustetunLinnunpään rälssitilan (Fogelhufvvud-suku). Hän solmi avioliiton Agnes Emilia Palanderin kanssa, joka oli tunnettua lounaissuomalaista maanomistajasukua.He omistivat tilan vuoteen 1884. Seuraavana vuonna he ostivatSkinnarvikin suuren säterikartanon. Siitä kertoi Huvudstadsbladet näin (9.9.1884)

”Skinnarvikin verorustholli sekä sen alaiset tilat (mm.neljä torppaa) on näinä päivinä myyty maanviljelijä J. W. Soveliukselle 260.000 mk:lla. Myyjä maanviljelijä R. Stenroth.

Tilan oli perustanut Axel Oxenstierna 1624. Hän osti tuolloin Skinnarvikin kylän Dragsfjärdistä rälssikseen. Perustetulle tilalle annettiin kylän nimi. Ratsutila oli suuri, vielä 1800-luvulla siihen kuului 1 500 ha, josta metsää 1000 ha ja joutomaata 450 ha. Viimemainitun runsaus selittyy laajoilla merenranta-alueilla. Tilaan kuului meren rantaa 30 kilometriä.
Tilan entinen omistaja, johtaja Klaes Robert Stenroth perusti Skinnarvikiin lasitehtaan vuonna 1875. Tehdas toimi osakeyhtiöpohjalla, osakkaita kolme ja osakkeiden yhteismäärä 60 á 2.500 mk. Puhallus aloitettiin seuraavana vuonna. Aluksi puhaltajia oli 10, mutta vuoden lopussa jo viisitoista. Valmistettiin vain pulloja, mutta 1876 lopussa aloitettiin myös ikkunalasin valmistus. Se tapahtui puhaltamalla ensin lieriö, joka halkaistiin sivulta ja pantiin oikaisu-uuniin suoristumaan. Ikkunalasissa saattoi olla jonkin verran epätasaisuuksia, ilmakupliakin, mutta sen laatua pidettiin erinomaisena ja sitä vietiin runsaasti mm.Venäjälle. Vuosisadan lopulla tuli suuria vaikeuksia, vienti muodostui tappiolliseksi ja 1899 tuli tuhosi osan tehdasta. Uusi toimitusjohtaja ja pääosakas B. S. Wadstein sai viennin uudelleen vetämään. Venäjällä Skinnarvikin lasilla oli hyvä maine. Myöhemmin muidenkin suomalaisten lasitehtaiden vienti alkoi sujua, kun lasiin lyötiin Skinnarvikin laadukkaan lasin leima. 105
Jo alkuvaiheessa tehtaalle perustettiin oma kauppa ja hankittiin oma jahti ”Svahn , jolla lasia oli helppo kuljettaa markkinoille rannikkokaupunkeihin. Talvikuljetukset Skinnarvikista olivat hankalia maaston korkeuserojen vuoksi. 1919 tehtaalle valmistui ”Polstjärnan raa´aton kuunari, jonka tuhoutuminen ensimmäisellä matkallaan oli kova isku tehtaan omistajille.
Vuonna 1877 Senaatin talousosastolle tehdyn esityksen mukaan yhtiön pääoma korotettiin 300 000 mk:an kaksinkertaistamalla osakkeiden määrä. Tuotanto nousi melko tasaisesti vuosisadan loppua kohti ja pitkälle tämän vuosisadan alkuun. 28 1885 tehtaassa oli kaksi uunia ja töissä 63 miestä, miltei kaikki ruotsinkielisiä (Wadsteinin aikana parhaimmillaan 90 työntekijää). Kyseisenä vuonna valmistui 10.143 laatikkoa ikkunalasia ( laatikko 10 neliömetriä lasia, paino 75 kg ). Tuoton arvo 268.200 mk. Koska eri tehtaiden ikkunalasin hinnoittelu oli vaihtelevaa, kutsuttiin lasitehtailijat kokoon vuonna 1894 ja solmittiin hintasopimus. Seuraavana vuonna sopimus uusittiin, mutta nyt olivat mukana vain sopimusta noudattaneet tehtaat, Grönvik, Nuutajärvi ja Skinnarvik. (Johan Valdemar kuoli vuonna 1895).

Myöhemmin perustettiin Suomen Akkunalasikonttori (1919), johon liittyneet tehtaat sitoutuivat hintaehtoihin ja saivat kukin myyntikiintiön. Skinnarvikin kiintiö oli 8 500 laatikkoa ikkunalasia. Tähän aikaan tehtaan toiminta keskeytyi lyhyeksi aikaa ja työt aloitettiin vajaatehoisena. 1928 aloitettiin U-lasin valmistus, jota suositeltiin mm. kanaloihin ja kasvihuoneisiin. Sillä oli jonkin verran menekkiä Sisä-Suomessa, mutta Skinnarvikin toiminnan lakattua mikään suomalaisista tehtaista ei jatkanut sen tuotantoa.
Lasitehtaiden ongelma oli polttoaine, jota kului suuria määriä. Yleisesti käytettiin kallista koksia. Wadstein kehitti vuosisadan alussa alueelle polttoturvetehtaan, jonka raaka-aine saatiin läheiseltä suolta (Bruksmossen). Tehtaalle rakennettiin myös sähkövoimala ja satamaa uudistettiin.
B. S. Wadsteinilla oli maatila lähellä Hankoa ja hän suunnitteli yhdessä kaupungin johtomiesten kanssa lasitehtaan siirtämistä Hankoon, käyttämättömänä olevaan suureen varastohalliin. Tehtaan tuotanto olisi kokoneellistettu ja määrää nostettu. Suunnitelmat kariutuivat, kun Lahden lasitehdas ehti ensimmäisenä koneellistaa ikkunanlasivalmistuksen-sa. Tuotanto moninkertaistui ja markkinoille tuli ylitarjontaa. Pienet puhallustekniikkaa käyttävät tehtaat lopettivat yksi toisensa jälkeen. Useimmat niistä osti Lahden lasitehdas, viimeisenä Skinnarvikin vuonna 1934. Useimmat tehtaan rakennuksista purettiin ja myytiin, mutta työväenasuntoja, koulu ja pesutupa on vielä jäljellä. 106, 107, 108.
Eri vaiheissa useammat Johan Valdemar Soveliuksen sukuhaaran jäsenet olivat Skinnarvikin lasitehtaan osakkaina.
Raumalle Kompin kylään perustettiin Suomen Lasiteollisuus Oy (Hahl, Nyman, Schrenk), jonka ikkunalasin tuotanto aloitettiin 1911. Saman vuoden lopussa tehdas liittyi Akkunalasi-konttorin renkaaseen. I maailmansodan aikana tehdas oli pysähdyksissä hiilipulan vuoksi. Tehdas huutokaupattiin vuonna 1916 ja perustettiin uusi yhtiö,Ab Raumo Glasbruk, jonka omistivat Skinnarvikin, Kalliokosken, Nuutajärven, Karhulan ja Ristiniemen lasitehtaat. Ikkunalasituotanto keskitettiin Raumalle, mutta tehdas paloi vuonna 1920 ja uudelleen 1925. Toisen palon jälkeen tehdasta ei enää rakennettu uudelleen, mihin vaikutti samaan aikaan suoritettu Lahden lasitehtaan ikkunalasituotannon koneellistaminen.Helsingin ja Turun väliselle rannikolle perustettiin kaikkiaan kymmenen lasitehdasta. Raskaalle tavaralle oli vesikuljetus edullisin.

[takaisin ylös]